Luokkaretki – torpparit ja kalastajat saavat omansa

Pävitetty 27.2.2024

Torpparikysymystä ja sen ratkaisun viipymistä pidetään yleisesti yhtenä sisällissodan syistä. Arviot sen merkittävyydestä kokonaisuuden kannalta kuitenkin vaihtelevat. Varmaa on kuitenkin se, että suuri tilattomien ja yhteiskunnan hyvinvoinnin kasvusta vaille jääneiden ihmisten määrä oli hyvä kasvualusta poliittiselle agitaatiolle. Oli poliittisesti viisasta etsiä tälle asialle pikainen ratkaisu rauhan palattua maahan.

Torpparilakia oli yritetty saada aikaan jo 1910-luvulta lähtien. Venäjän vallan aikana kysymys oli poliittisesti kuitenkin liian hankala ratkaistavaksi Venäjän oman suuren maattoman väestön takia. Torpparikysymyksen ratkaisua hidasti myös rahapula. Suomen Suuriruhtinaanmaalla ei ennen itsenäistymistä ollut riittävästi varoja uudistuksen toteuttamiselle, vaikka emämaa Venäjä olisi jostain syystä tämän poliittisesti herkän asian hyväksynyt. Rahoituksen osalta esitettiin ja selvitettiin obligaatiorahoituksen mahdolisuutta jo ennen itsenäisyyttä. Rasila,sivu 60.

Torpparilaitos oli meillä perua Ruotsin vallan ajalta. Torppari oli henkilö, joka oli isolta tilalliselta vuokrannut perheelleen talon paikan ja vaihtelevan määrän maata. Vuokra maksettiin yleensä tekemällä työtä (taksvärkkiä) isännän pelloilla. Torpparia köyhempi oli mäkitupalainen, joka oli vuokrannut maata pelkästään torppaansa varten. Lampuoti oli näistä maattomista parhaimmassa asemassa. Hän oli kyennyt vuokraamaan kokonaisen tilan itselleen.

Erityisesti torppareiden ja mäkitupalaisten asema oli heikko. Vuokrasopimuksia ei välttämättä ollut kirjallisena ja vuokraisännät saattoivat muuttaa ehtoja omin päin. 1900-luvun alussa tilanne kärjistyi ja torpparit ryhtyivät lakkoilemaan. Tästä seurasi mm. häätöjä, joista lienee kuuluisin vuoden 1907 Laukon kartanon torpparien häädöt. Suomessa oli edellisenä vuonna saatu kaikille yleinen äänioikeus ja vaalikelpoisuus. Torppareiden ja heidän perheidensä taloudelliset oikeudet olivat kuitenkin jääneet hoitamatta.

Sisällissodan aikana punaisten kansanvaltuuskunta oli jo omat pykälänsä säätänyt. Asia luonnollisesti raukesi punaisten hävittyä. Myös Vaasassa senaatti työsti omia säädöksiään. Rauhan tultua asia saatiin nopeasti sovittua. Laki vuokra-alueiden lunastamisesta hyväksyttiin senaatissa 17.7.1918. Kannattaa huomata, että pätöksen teki ns. tynkäeduskunta, jossa oli kansanedustajia vain niukasti yli 100. Käytännössä puolet eduskunnasta istui vankilassa oltuaan sisällissodassa hävinneiden punaisten puolella.

Juuri päättynyt sisälissota vaikutti päätökseen vauhdittavasti. Asiaa oli tuttu ja vuosien mittaan monelta kantilta tarkasteltu. Voi sanoa, että päätöstä vailla valmis. Suomi oli nyt itsenäinen päättämään omista asioistaan ja porvaripuoli halusi asian nopeasti päätettäväksi. Maattomille piti saada maata pikaisesti ja sitoa heidät itseellisiksi oman maatilkun omistajiksi ja viljelijöiksi. Päätöstä nopeutti myös se, että tynkäeduskunnassa asiasta oli ehkä helpompi päättää, kun seuraavien vaalien jälkeen laajemman poliittisen kirjon omaavassa normaalissa 200 hengen eduskunnassa.

Torpparikysymyksen merkitystä kuvaa hyvin se, että ”eduskunnassa käytettiin asiasta kaikkiaan 247 puheenvuoroa, eli enemmän kuin mistään muusta yksittäisestä lakiesityksestä. Vertailun vuoksi voidaan mainita, että aivan samaan aikaan esillä olleesta monarkkiasiasta käytettiin yhteensä vain 199 puheenvuoroa sekä siihen liittyvästä kuninkaanvaalista 74 puheenvuoroa.” Rasila, sivu 374

Torpparilaki hyväksyyttiin lopulta monien puheenvorojen jälkeen selvin luvuin 104-2. Vastaan olivat ainoastaan muutamat ruotsalaisen puolueen juristitaustaiset kansanedustajat. Lain hyväksymisen luonnollisena seurauksena oli, että eduskunta ilman erilistä keskustelua valtuutti hallituksen laskemaan liikkeeseen 200 miljoonan markan arvosta obligaatioita, joiden korko oli 5 prosenttia. Rasila, sivu 380

Lain säätämisen yhteydessä eduskunta keskusteli huolestuneena myös Suomen obligaatiomarkkinoiden kehittymättömyydestä. Tähän kuitenkin päädyttiin, koska käytännössä ei muita vaihtoehtoja ollut. Ei, vaikka samaan aikaan valtio laski liikkeeseen myös 200 miljoonan markan Vapaudenlainan.

Laissa määriteltiin hyvin tarkasti vuokraisännän ja vuokramiehen oikeuksista ja velvollisuuksista lunastamisen suhteen. Molemmilla oli oikeus vaatia lunastusta. Lunastushinnan perusteet määriteltiin myös hyvin tarkasti. Ajatuksena oli, että valtio maksaa torpan lunastushinnan tilalliselle osin rahana ja osin obligaatioina. Torppari saa torppansa itselleen ja maksaa valtiolle obligaatiota vastaavan 5 prosentin koron ja yhden prosentin kuoletuksen.

Velkaa sai toki lyhentää nopeamminkin. Torpparilain 69 §.n mukaan ylimääräiset lyhennykset saattoi maksaa rahan sijaan myös langenneina korkokuponkeina sekä varsinaisilla obligaatioilla niiden nimellisarvosta. Tämä tarjosi noheville torppareille mahdollisuuden tienata. Torppariobligaatioiden kurssit olivat jälkimarkkinoilla ajoittain merkittävästikin alle nimelisarvon. Ylimääräiset lyhennykset kuitenkin laskettiin nimellisarvosta. Näin ostamalla markkinoilta alehintaan obligaatioita niitä saattoi käyttää täydestä nimellisarvostaan ylimääräisiin lyhennyksiin. Toisaalta lyhennysten kanssa ei välttämättä kannattanut pitää turhaa kiirettä, inflaatio kuittasi ne tehokkaasti ajan kanssa.

Käytännön syistä tätä tarkoitusta varten annettavien ensimmäisten obligaatioiden päivämääräksi tuli 1.11.1919. Lunastusprosessi oli erittäin pitkä ja viimeinen ”torppari-obligaatio” päivättiin 1.5.1934.

Obligaatioista kaksi ensimmäistä sarjaa ovat saman näköisiä ja neljä viimeistä jälleen keskenään saman näköisiä. Kaikki lainaemissiot olivat määrältään 25 miljoonaa markkaa. Lainoja laskettiin ulos 6 kertaa. Näin torpparikysymyksen ratkaisu tuli obligaatiolainan muodossa maksamaan 150 miljoonaa markkaa, vaika valtuutus olisi sallinut lainan kooksi jopa 200 miljoonaa markkaa. Lain ansiosta vuoteen 1940 mennessä lunastettiin 45 000 torppaa itsenäisiksi.

Torpparikysymyksen maanpuolustuksellista puolta ei pidä myöskään unohtaa. Omaa maata on helpompi puolustaa kuin toisen omistamaa.

Torppariobligaatioissa liikkeeseen laskijana ja allekirjoittajana oli valtionkonttori. Tämä johtuu siitä, että obligaatioita käytettiin tässä tapauksessa tavallaan maksuvälineenä. Valtio ei varsinaisesti ottanut rahalainaa. Sen sijaan valtio toimi ”välimiehenä ja takaajana” maakaupoissa, jossa myyjänä oli talollinen ja lopullisena ostajana ja lainan maksajana entinen torppari, jonka tilannetta inflaatio helpotti velan reaaliarvon alentuessa ajassa. Vuonna 1945 lunastusobligaatioita oli ulkona valtionkonttorin tiedon mukaan yli 84 miljoonaa markkaa. 

Vuokra-aluiden lunastamisesta säädettiin 11.4.1919: ” Lunastushinnan suorittaminen vuokranantajalle sekä siitä aiheutuva raha-asiain hoito on oleva valtiokonttorin tehtävänä. Samoin ovat kannetut lunastushintojen korot ja kuoletukset tilitettävät valtiokonttorille. Lunastushintojen suorittamiseen käytettävät varat sekä kannetut vuotuismaksut ynnä niiden korot ja kuoletukset ovat hoidettavat erityisenä »Vuokra-alueiden lunastamisrahasto» nimisenä rahastona. Kunkin vuokra-alueen luovuttajalle on valtiokonttorissa avattava oma tilinsä.” Obligaation juoksuajan aikana entiset torpparit maksoivat valtolle kauppahinnan loppuun ja valtio puolestaan lyhensi ja lopulta maksoi obligaatiolainan kokonaan pois. Maksut menivät noin suunnilleen päittäin ja valtion”rahoitusriski” tässä järjestelyssä oli vähäinen.

Koska laki oli säädetty ja obligaation ehdot sovittu vuonna 1919, pysyi korko samana koko järjestelyn ajan. Obligaatiolaina on katsottava juridisesti yhdeksi lainaksi vaikka ”piikki” olikin auki yli 15 vuotta. Itse obligaatioiden juoksuaika oli hyvin pitkä, 40 vuotta. Lainan litterat olivat 5 000 mk, 1 000 mk, 500 mk ja 100 mk. Ajan tavan mukaan lyhennykset arvottiin. 

Obligaatioita annettiin vuosina 1919, 1921, 1926, 1929, 1931 ja 1934.

Obligaatiot ovat yleensä ulkonäöltään vakuuttavia, virallisia ja melko koruttomia papereita. Velkakirja mikä velkakirja. Eikä sijoittaja mitään kiiltokuvia halua ostaa, vaan hyvän sijoituskohteen. Siksi poikkeukset ovat aina tervetulleita.

Vuoden 1919 palkinto-obligaatio oli luonteeltaan raha-arpa ja siltä se myös näytti. Jopa pienen kokonsa puolesta. Torpparilainat olivat kuitenkin toista maata. Ne olivat erittäin koristeellisia ja henkivät ylevää kansallistunnetta.

Olisiko niin, että kansallisromantiikalla haluttiin muistuttaa koko prosessin ylevyydestä ja kansallisesta merkityksestä? Kun kaikki maitaan luovuttamaan joutuneet eivät välttämättä olleet tyytyväisiä itse prosessiin.

Torppia ei ollut pelkästään perinteisen maanviljelyksen piirissa. Oli myös torppia, joissa elinkeino ja toimeentulo perustuivat kalastukseen.

Vuonna 1924 annettiin laki kalastustorppien lunastamisesta. Siinä  kalastustorpaksi katsottiin ”sellainen maatilan alue, joka kalastusoikeuksineen tilan yksityisellä tai siihen ja muihin tiloihin kuuluvalla vesialueella on pääasiallisesti kalastuksen varassa elävän henkilön vuokralla hallittavana ja asuttavana tai asuttavaksi aiottu”.

Oli selvää, että torpparilain perusteella myös kalastustorppia pitää voida lunastaa. Näin myös kävi. Valtio varasi tarkoitukseen viiden miljoonan markan edestä erillisiä kalastustorppien lunastamiseen varattuja obligaatioita. Ne oli päivätty 1.11.1926 ja korkoa obligaatioille maksettiin selvästi enemmän kuin torpparibondeille, eli 7 prosenttia.

Jos oli maatalouden torppareita varten suunniteltu komeita obligaatioita, niin ei tämän kalastuslainan kauneuskilpailussa mitenkään hävetä tarvinnut. Ja mikäli obligaation kannessa oleva kuva isästä ja tytöstä myrskyävällä merellä tuntuu tutulta, niin sitä se onkin. Kyse on Albert Edelfeltin maalauksesta Merellä. Olisiko mikään muu kuva tai taulu voinut kuvata paremmin kalastustorpan asukkaiden kovaa elämää ja toimeentuloa?

Historiallisesti tarkasteltuna on melkoisen tavatonta, että obligaation tai osakekirjan kannessa oleva vignetti on lainattu tunnetun taiteilijan kuuluisasta teoksesta. Tässä tapauksessa arvopaperi on nimensä veroinen myös kansikuvansa osalta.

Torpparilaina noteerattiin myös Helsingin Arvopaperipörssissä. Kaupankäynti oli ainakin tammikuussa 1935 olematonta. Tosin pörssin ulkopuolella tehtiin ajoittain suuriakin obligaatiokauppoja.

Sodan ja sotainflaation jälkeen Torpparilainan obligaatiot olivat jääneet nimellisarvoiltaan vähän vaatimattomiksi. Vielä 1920-30-luvuilla 100 markkaa oli vielä rahaa ja muutaman markan vuotuinen korkokin kannatti käydä pankista nostamassa. Sota muutti tämän. Torpparilainojen pörssitaru oli sodan jälkeen myös hyvin vaatimatonta. Notaarauksia ei enää päivälehdissä näkynyt. Niinpä valtio päätti lunastaa, tai tarkemmin tarjota lunastusta niille, jotka heinäkuun loppuun vuonna 1948 sitä haluaisivat ja esittäisivät obligaationsa valtionkonttorille. Helsingin Sanomat päätti (3.4.1948) uutisensa lakooniseen toiveeseen: ”Toivottavasti obligaatioiden omistajat käyttävät hyväkseen edullista tilaisuutta vapautuakseen tällaisten yleensä mitätöntä rahamäärää vastaavien arvopapereiden hoidosta”. Valtio tarjosi lunastusta kurssiin 90% nimellisarvosta, jota HS piti hyvänä vallitsevaan tilenteeseen verrattuna.

Torpparilainoja laskettiin liikkeeseen kuusi eri emissiota vuosina 1921-34. Alkuperäinen juoksuaika oli jokaisessa 40 vuotta, joten ilman valtion tarjousta lyhennysarpajaisissa huonosti pärjänneet sijoittajat olisivat joutuneet odottamaan pennosiaan vuosille 1961-73. Joten lunastaminen vaikkakin lievään alihintaan oli heille hyvä juttu.

Obligaatioiden pitkäaikaisuus oli vanhaa perua. Edellisen vuosisadan kansainvälisissä valuuttalainoissa kultakanta turvasi tietyn vakauden. Torpparilainojen, kuten Vapaudenlainojenkaan osalta, aika oli obligaatioiden suurin vihollinen. Ajassa on aina suuri riski, että inflaatio syö sijoitettujen rahojen ostovoimaa ahnaammin kuin mitä korkotaso tuo tuottoa.

Toinen ajan mukanaan tuoma riski on lyhennysten arpominen. Obligaatioita ostaneella sijoittajalla oli kova työ seurata vuotuisia arpajaisia. Varsinkin, jos salkussa oli useita eri obligaatiolainoja, saattoi joku arpomalla tehty lunastus mennä ohi suun. Sama vaiva oli valtionkonttorilla. Torpparilainojen osalta meinasi jo mennä sekaisin. Kalastustorppalaina mukaan lukien pelkästään torpparilainoja oli 7 eri emissiota. Jokaista piti vuosittain arpomalla lyhentää. Lunastettaviksi arvottujen lainojen sarjanumerot piti julkaista ja samalla piti jokaisesta lainasta ylläpitää ja julkaista luetteloja niistä lainoista, joita ei oltu vielä lunastettu.

Lyhennysten vahtiminen kävi työstä. Mutta niin kävi kuponkien leikkaaminenkin, torpparilainojen osalta vieläpä kahdesti vuodessa. Kuten alla olevasta kuvasta näkyy, kuponkeja riitti. Vanha kansa puhui usein kuponkiarkeista. Kuva auttaa ymmärtämään, mitä he tuolla tarkoittivat. Koko komistuksen mitat olivat 41 x 61 cm. Itse obligaatio oli ”normikokoa”, eli 27 x 21 cm.

Alla on ensimmäisen torpparilainan vuonna 1931 pidetyn lyhennysarpomisen yhteydessä julkaistu päivitetty luettelo aiemmissa arvonnoissa lunastamatta jääneistä obligaatioista. Lyhennettäväksi arvottu yksittäinen obligaatio menetti arvonsa ja lankesi valtiolle, jos sitä ei kymmenen vuoden kuluessa esitetty lunastettavaksi. Inflaatio nakersi sijoituksen ostovoimaa. Unohdus sen sijaan söi koko pääoman kerralla. Siksi obligaatioiden säilyttäminen pankissa oli hyvä vaihtoehto.

Valtio teki torpparilainoissa hyvän diilin. Se lunasti isänniltä maata torppareille ja maksoi kauppahinnan osaksi rahalla ja osaksi obligaatioilla. Torpparit puolestaan maksoivat maansa pitkällä osamaksulla, joilla rahoilla valtio vastaavasti makseli obligaatioiden korkoja ja lyhensi pääomaa inflaation nakertaessa molempia. Torpparikysymys saatiin ratkaistua hienosti ja obligaatiosäästäjän pahin vihollinen inflaatio siinä vielä auttoi.

Kirjallisuutta:

Hyvän kokonaiskäsityksen laajasta torpparikysymysestä saa esimerkiksi:

Viljo Rasila – Torpparikysymyksen ratkaisuvaihe – Suomen torpparikysymys vuosina 1909-1918. Historiallisia tutkimuksia. Suomen historiallinen seura 81. Pohjois-Karjalan Kirjapaino – Joensuu 1970.