Päivitetty 21.3.2024
Vapaudenlaina I
Sisällissota oli maaliskuun 1918 lopussa kääntymässä Tampereella valkoisten voitoksi. Sodan suunta näytti selvältä ja valkoisten valtionjohto Vaasassa saattoi ryhtyä suunnittelemaan sodan jälkeistä aikaa. Oli selvää, että veljessota kuluttaisi vielä merkittävästi juuri itsenäistyneen kansan voimia ja maan taloudellisia resursseja. Kansakunnan kassa oli tyhjä ja ensisijainen pula oli kaikesta ja aivan erityisesti rahasta.
Sodalla on aina hintansa. Sisällissodan osapuolet olivat taloudellisesti hieman eri asemassa. Punaiset saivat haltuunsa Suomen Pankin ja helmikuussa 1918 mursivat sen holvin. ”Saaliiksi” he saivat 160 miljoonaa markkaa. Lisäksi Suomen Pankin sivukonttoreista saatiin vielä 10 miljoonaa lisää. Punaiset käynnistivät myös setelipainon koneet ja painoivat vanhoilla laatoilla omaa rahaa 77 miljoonan markan edestä. Rahoilla pyöritettiin punaisen Suomen julkista taloutta sekä sotaponnistuksia.
Keväällä rintaman romahdettua punaisten päälliköt siirtyivät jäljellä olevien rahojen kanssa Viipurin kautta Pietariin ja siellä hotelli Astorian baariin pohtimaan maailmanvallankumouksen seuraavia siirtoja.
Helsingistä Vaasaan paennut senaatti (hallitus) ryhtyi puolestaan taistelujen ollessa vielä käynnissä hankkimaan varoja korvaamaan sodan hävitystä ja ihmisten hätää. Senaatin valtionvaraintoimituskunta kääntyi maaliskuun 27 päivänä 1918 suuren yleisön puoleen. Valkoisten etuna oli liike-elämän, teollisuuden, maaseudun talollisten ja varakkaiden yksityishenkilöiden sympatiat ja taloudellinen tuki.
Nuorella vasta itsenäistyneellä valtiolla ei ollut mahdollisuutta laskea liikkeeseen obligaatioita sodan vielä riehuessa. Ei ainakaan heti. Siksi päätettiin ottaa lainaa suoraan yleisöltä nimellä Suomen Vapaudenlaina.
Lainan vakuudeksi ei annettu obligaatioita vaan valtion maksuosoituksia määriltään 100, 500, 1 000 ja 10 000 markkaa. Maksuosoitukset luvattiin maksaa takaisin 1.7.1920 ja niille maksettaisiin korkoa 5 prosenttia.
Kuitenkin tarkoitus oli, että jo merkinnän yhteydessä lainanantajat (kotitaloudet, suuri yleisö, yritykset jne.) ilmaisisivat tahtonsa muuttaa antamansa laina obligaatiolainaksi, jos ja kun valkoiset voittavat ja eduskunta myöhemmin muuttaa lainan normaaliksi kuoletusobligaatiolainaksi. Tämän myöhemmin päätettävän obligaatiolainan korko olisi vähän korkeampi, 5,5 prosenttia.
Valkoiset voittivat ja kesäkuun 17. päivänä 1918 annettiin Suomen Senaatin asetus Vapaudenlaina -nimisen obligaation ottamisesta. Lainan määrä oli 200 Mmk ja litterat kuten aiemman lainan maksuosoituksissa. Käytännössä aiempi lyhytaikainen laina konvertoitiin 0,5 prosenttiyksikköä korkeammalla korolla monivuotiseksi (47 v) obligaatiolainaksi.
Kyseinen obligaatiolaina oli itsenäisen Suomen ensimmäinen ja otettu poikkeusoloissa. Siksi on ymmärrettävä lainan erikoinen prosessi. Ensin epävarmuuden vallitessa ikään kuin koemerkintä ja vasta olojen vakiinnuttua Senaatti saattoi päättää obligaatiosta ja sille myös pitkästä 47 vuoden juoksuajasta. Laina tosin kuoletettiin myöhemmin ennen juoksuajan päättymistä. Lainaa lyhennettiin asetuksen mukaan vuosittain arpomalla osa obligaatioista lunastettavaksi kokonaan. Tämä saattoi olla obligaation haltijalle vallitsevasta korkotasosta ja inflaatiosta riippuen joko hankalaa tai mieluisaa. Lunastus tapahtui nimellisarvoon.
Obligaatiolainat jaetaan lähes aina eri kokoisiin ”litteroihin”. Vähän niin kuin setelitkin – on 100 markan, 50 markan ja 20 markan seteleitä. Yleensä obligaatioita painetaan ja annetaan lukumääräisesti enemmän pienten litteroiden luokassa kuin suurten. Pikku seteleitä on siis enemmän liikkeellä kuin suuria. Vapaudenlaina teki tästä poikkeuksen: Litt A 10 000 markan obligaatioita painettiin 16 856 kpl, Litt B 1 000 markan obligaatioita 27 793 kpl, 500 markan Litt C obligaatioita 5 966 kpl ja Litt D 100 markan obligaatioita vain 6 640 kappaletta. Tästä voi päätellä sen, että lainaa oli merkitty isosti isänmaallisen innostuksen vallitessa. Lisäksi nuoren itsenäisen Suomen tulevaisuuteen halusivat panostaa ne, joilla olisi ollut eniten hävittävää punaisten voittaessa. Yhteiskuntajärjestyksen säilymisestä kannatti vähän myös maksaa.
Lainojen lyhentäminen arpomalla vaikeutti suuresti lainan nykyarvon laskemista, jos ja kun obligaation haltija halusi myydä sen myöhemmin jälkimarkkinoille esim. pörssin välityksellä.
Helsingin Arvopaperipörssi perustettiin vuonna 1912. Listoilla oli myös muutamia obligaatioita, joskin kauppa oli vähäistä. Vuosina 1917-20 pörssissä ei ohuen markkinan takia käyty obligaatiokauppaa.
Helsingin Sanomien pörssikatsaus 13.11.1935 kertoo karua kieltä obligaatioiden jälkimarkkinasta. Pörssilistalla oli 9 suomalaista obligaatiolainaa, joista kolme oli palkinto-obligaatioita. Vuoden 1918 Vapaudenlainoilla notaaraukset olivat vähän yli 100 %, joka oli sentään hyvä niiden haltijoiden kannalta. Noteeraukset olivat kuitenkin viitteellisisä, sillä lehden kommentti volyymeistä oli karu: ”obligatioita ei tänään myyty lainkaan”.
Suomen senaatti oli joutunut rahoittamaan toimintaansa sodan aikana myös vekseleillä ja lyhytaikaisilla luotoilla. Rauhan tultua näistä haluttiin eroon. Heinäkuussa 1918 laskettiin liikkeeseen 120 miljoonan markan obligaatio kulkulaitosrahaston tarpeisiin. Tämä laina suunnattiin yksityispankkikonsortiolle. Näin aiempia lyhytaikaisia saamisia konvertoitiin yhteen pidempään lainaan. (KL 24.4.1918)
Molemmat Vapaudenlainat allekirjoitti viran puolesta valtiovaraintoimituskunnan päällikkö Juhani Arajärvi (kok). Obligaatiot painettiin Tilgmannin kirjapainossa. Suomen Pankin Setelipaino ryhtyi painamaan obligaatioita vasta myöhemmin.
Vapaudenlaina II
Valtion obligaatiot olivat pankeille yleensä hyviä sijoituskohteita. Pankit hankkivat niitä mielellään omaan taseeseensa. Laaja yksityispankkien konsortio merkkasi toisen Vapaudenlainan koko pääoman 100 Mmk. Tämä laina päivättiin 1.10.1918. Tästä lainasta kohdistettiin 30 Mmk sodan johdosta vahinkoa kärsineiden lainausrahastoon. Asetuksen 10.9.1918 mukaan:
”Puheenaolevasta rahastosta annetaan avustuslainoja kunnille, joiden on lainat käytettävä sodan johdosta vahinkoa kärsineiden kuntalaisten tai niissä sijaitsevien yritysten avustamiseen elinkeino- tai muita tuotantotarkoituksia varten.” Periaatteita voi verrata vaikka tuoreisiin esimerkkeihin koronaelvytyksestä. Varsinaisia korvausasioita varten otettiin vuonna 1920 oma erillinen obligaatiolaina.
Konsortiossa oli mukana seuraavat pankit: Suomen Yhdys-Pankki, Pohjoismaiden Osakepankki Kauppaa ja Teollisuutta varten, Kansallis-Osake-Pankki, Vaasan Osakepankki, Privatbanken, Suomen Kauppapankki, Landtmannabanken ja Säästöpankkien Keskus-Osakepankki. Pankeilla oli mahdollisuus myydä hankkimiaan obligaatioita myös omille asiakkailleen.
Sisällissodan jälkeisen ajan rahaolojen sekasortoisuutta kuvatkoon omalta osaltaan senaatin hyväksymä asetus lokakuun 8 päivänä vuonna 1918:
”Kukaan älköön viekö tai lähettäkö ulkomaille ilman Valtionvaraintoimituskunnan (Valtionvarainministeriö) antamaa erillistä lupaa Suomessa liikkeeseen laskettuja obligatsioneja eikä enempää kuin 500 Suomen markkaa kerralla seteleissä, postilähetysvekseleissä tai Suomen rahan määräisissä shekeissä.”
Suomessa vallitsi käytännössä valuutan maastavientikielto ja nuori tasavalta taisteli kaikin keinoin päästäkseen jaloilleen ja saadakseen ihmisten elämän palaamaan uomilleen.
Eräs tärkeä poliittinen uudistus, oli torpparikysymyksen ratkaisu. Kysymys oli tärkeä. Tuolloin maa- ja metsäteollisuudessa työskenteli 70 prosenttia työvoimasta. Nykyään luku on alle 3 prosenttia.
Torpparikysymyksen ratkaisusta on oma artikkeli valikon alakohdassa korvauslainat.
Vapaudenlainoja voi pitää perustellusti sekä sotalainoina että osin korvauslainoina. Tässä esityksessä Vapaudenlainat lasketaan sotalainoiksi.
Niillä ei rahoitettu varsinaisesti sotaan varautumista, hankittu aseita tai muuta sellaista. Sen sijaan Vapaudenlainojen rahat tulivat nuoren valtion kassaan tilanteessa, jossa oli eletty sodan pakottamana yli varojen ja velkaannuttu. Näillä uusilla Vapaudenlainoilla vakautettiin sodan aikaisia vippejä konvertoimalla ne pitkiksi obligaatiolainoiksi ja näin ajatellen myös rahoitettiin jälkikäteen sotaponnistuksia. Myös Paasikivi artikkelissaan Suomen obligaatioista näkee asian samoin Ja kutsuu Vapaudenlainoja sotalainoiksi. (Paasikivi 1924, s. 421)
.