Päivitetty 21.3.2024
Sotalainoihin luettavien vuoden 1918 vapaudenlainojen jälkeen valtion seuraava obligaatiolaina oli vuoden 1920 Sotavahinkolaina, eli ”Suomen valtion 5,5 prosentin laina sota-vahinkojen korvaamiseksi”. Ajan tavan mukaan lainan kirjoitusasu oli vanhahtava – obligatsioni.
Tämä oli selkeästi ”voittajien laina”. Itsenäistymisen yhteydessä käyty veljessota ja kansan jakautuminen kahtia oli niin jyrkkä ja järisyttävä kokemus kaikille, että valkoisten voiton jälkeen uusi itsenäinen Suomi näki parhaaksi hyvittää ainoastaan voittajien kärsimiä menetyksiä. Väärälle puolelle jääneet saivat kärsiä vahingot omissa nahoissaan.
Sisällissodan jälkeen Suomessa istui ns. tynkäeduskunta, josta olivat poissa suurin osa vasemmiston kansanedustajista. He palasivat lainsäädäntötyöhön vasta 1919 eduskuntavaaleissa. Voittajien johtamassa tynkäeduskunnassa olisi luullut olevan helppo nuijia pöytään mieluisia lakeja. Korvausasioista kehkeytyi kuitenkin melkoisia riitoja siitä korvataanko ylipäätään mitään, vaiko täysimääräisesti, tai sitten jotain siltä väliltä. Tulevat eduskuntavaalit painoivat päälle ja sopu löytyi. Tynkäeduskunta sääti korvauslain, jonka valtionhoitaja Mannerheim vahvisti vasta vaalien jälkeen. Korvauslaki edellytti muutaman muun lain säätämistä ennen sitä.
Laki 27.6.1919 oli yksiselitteinen. Pykälä 1:
”Vahinkoavustusta vuonna 1918 syttyneen ja kukistetun sodan ja kapinan aikana joko vihollisen ja kapinallisten toimesta tahi sotatoimien kautta hävitetystä ja vahingoittuneesta taikka heidän anastamastaan ja pakkotilausteitse ottamastaan omaisuudesta suoritetaan siten kuin tässä laissa lähemmin säädetään yleisistä varoista, allamainittavin poikkeuksin, niille seurakunnille ja kunnille sekä suomalaisille yhtymille ja yksityisille Suomen kansalaisille, jotka eivät ole ottaneet osaa vihollisen puolella sotaan tai kapinaan tahi avustaneet vihollisia tai kapinallisia.”
Laissa luvattiin maksaa korvaukset yleisistä varoista, mutta ihan täysmääräisesti näin ei käynyt.
Samana päivänä säädettiin myös laki tilapäisestä varallisuusverosta. Siinä määrättiin kansalaiset verolle vuoteen 1918 mennessä kertyneen omaisuuden perusteelle siten, että veronmäärä yli 11 000 markan varallisuudesta oli 0,5 prosenttia ja korkeimmillaan 6 prosenttia yli 4,5 miljoonan markan omaisuudesta.
Yhteiskunnallinen todellisuus oli tuolloin sellainen, että varallisuus ja omaisuudet olivat kerääntyneet valkoisten puolella olleille. Punaisilla ei rahaa eikä verotettavaa juuri ollut. Siksi kävi niin, että korvaukset kerättiin käytännössä kaikkien voittajien pussista ja jaettiin niille voittajille, jotka olivat kärsineet taloudellisia menetyksiä.
Keväällä 1918 Tampereen Tammelassa näytti näin lohduttomalta. Myös Kyttälästä olisi löytynyt obligaation rauniokuvalle hyviä malleja.
Tilapäisen omaisuusveron kanto delegoitiin kunnille. Valtuustojen piti joka kunnassa asettaa ”Varallisuusverotuslautakunta”, joka tunsi oman kuntansa ihmiset ja heidän manttaalinsa. Näin veronkerääminen oli tehokasta.
Ylimääräinen veronkanto tuli valtiolle suureen tarpeeseen. Oli kuitenkin selvää, että nämäkään rahat eivät riitä kattavien korvausten maksamiseen. Siksi päädyttiin suoraan rahakorvaukseen alle 5 000 markan korvaussummissa. Sen lisäksi turvauduttiin obligaatiorahoitukseen. Sotavahingot päätettiin korvata niin, että maksurasite kohdistuu koko yhteiskuntaan ja myös pitkälle tulevaisuuteen. Yhteiskuntajärjestyksen säilymisen kustannukset katsottiin kuuluvan myös tuleville polville.
Vahinkoja yli 5 000 markan edestä kärsineet saivat korvaukseksi oman osansa 100 miljoonan markan suuruisesta korvausobligaatiolainasta, joka piti sisällään seuraavat litterat:
Litt A 5 000 mk (12 000 kpl),
Litt B 1 000 mk (32 000 kpl),
Litt C 500 mk (8 000 kpl) ja
Litt D 100 mk (40 000 kpl).
Laina päivättiin 1.4.1920 ja korkoa maksettiin 5,5 prosenttia vuodessa. Korko maksettiin puolivuosittain. Obligaatio noteerattiin myös pörssissä. Korvausten saajat sitten joko pitivät obligaationsa tai myivät ne saaden käteistä kulloisen markkinatilanteen mukaan yli tai alle nimellisarvon. Lainan juoksuaika oli 48 vuotta, jota voidaan pitää varsinkin nykykatsannossa poikkeuksellisen pitkänä. Aiemmin kultakannan aikana oli tavallista ottaa jopa tätä pidempiä obligaatiolainoja. Mutta kultakannasta irtautuminen vuonna 1915 merkitsi myös inflaatiouhkan merkittävää kasvua. Ja näin toki kävikin. Lähes 50 vuodessa ehtii talouteen tulla monta ylämäkeä ja alamäkeä sekä vaikka minkälaista kriisiä, jopa yksi uusi maailmansotakin.
Ruskon ja Vahdon Säästöpankin obligaatioiden pääkirja kertoo oman pikku tarinansa vuoden1920 korvauslainan myöhemmistä seikkailuista sijoittajan salkussa:
Nämä vuoden 1920 lainat oli mitä ilmeisemmin ostettu pörssistä. Ikävä kyllä siirto toisesta kirjasta kertoo ainoastaan hankintahinnan ja kurssin – 69 prosenttia. Maininta saamamieskirjasta kertoo, että fyysiset obligaatiot olivat säilytyksessä valtionkonttorissa. Kuva Elka.
Pääkirja kertoo, että vuoden 1920 korvauslaina lunastettiin vuonna 1960 kurssiin 90 prosenttia. Kun pankki oli maksanut lainoista 69 prosenttia, se sai lunastuksesta voittoa. Markoissa voitto oli 11 200 markkaa. Säästöpankkimiehet saattoivat onnitella itseään hyvästä kaupasta.
Varsinaiset hyvät kaupat teki kuitenkin valtio. Näiden pankin hallussa olleiden obligaatioiden nimellisarvo oli annettaessa 52 800 markkaa. Varsin suuri summa vuonna 1920. Kun lainat lunastettiin 40 vuotta myöhemmin vuonna 1960 niistä sai rahaa 47 520 markkaa.
Samaan aikaan rahan arvo oli inflatoitunut lähes täysin. Rahamuseon rahanarvolaskuri kertoo, että vuoden 1920 obligaatioiden 52 800 markan alkuperäisarvo olisi lunastusvuonna 1960 vastannut 896 200 markkaa. Vaikka säätöpankkimiehet tekivätkin obligaatiokaupoilla pikku voiton, niin valtio käytännössä kuittasi lähes koko alkuperäisen obligaatiolainan määrän nollille. Inflaatio on aina ollut obligaatiosäästäjän monista ystävistä petollisin.
Kuvassa olevalla lunastamatta jääneellä lainalla olisi vielä ollut juoksuaikaa 8 vuotta. Ei ihme, että näitä viimeisten vuosien korkokuponkeja ole enää jaksettu lunastaa. Vuoden 1963 rahauudistuksessa markasta tipautettiin kaksi nolla pois, joten alla olevan korkokupongin arvo olisi ollut alle 3 penniä.
Viimeisen korkolipun eräpäivä oli 31.3.1968
Myöskään tämä obligaatio (vrt. esim. Torpparilaina) ei ole perinteinen valtion velkapaperi, missä valtio rahapulassaan lainaa sijoittajilta varoja johonkin tiettyyn tai yleiseen tarkoitukseen.
Tässä tapauksessa nuorella valtiolla ei ollut varoja suuriin käteiskorvauksiin. Vahingot voitiin maksaa rahalla vain 5 000 markkaan asti. Käteisen sijaan valtio pyöräytti Tilgmannin painokonetta ja maksoi markkamääräisesti isommat korvaukset pitkänä obligaatiolainana/velkana. Aivan ensimmäisissä 1800-luvun obligaatiolainoissa oli likviditeettisyistä mahdolisuus käyttää yksittäisiä obligaatioita maksuvälineenä erikseen määritellyissä tapauksissa. Sijoittajalle yksittäinen obligaatio näyttäytyi näin myös setelinä. Myöhemmin valtio keksi kääntää tilanteen päinvastaiseksi. Sen sijaan, että valtio olisi korvannut erinäisiä asioita kansalaisille rahana, se keksi rahan sijaan antaa korvauksena omia velkapapereitaan, obligaatioita.
Alkujaan lainan määrä oli 100 miljoonaa markkaa. Vuoden 1945 obligaatiokirja kertoo, että laina oli yhä markkinoilla ja sen jäljellä oleva määrä oli yhä lähes 90 miljoonaa. Valtion velka on maksettaessa pitkä ja kapea.
Laina poistettiin valtion tileistä vuonna 1969, kun siitä oli enää jäljellä lunastamattomia obligaatioita 14 688 markan arvosta. Vuoden 1920 tilanteeseen verratessa pitää lisätä kaksi nollaa. Kuvissa oleva obligaatio on jäänyt aikanaan lunastamatta. Sen 1 000 markan alkuperäinen nimellisarvo on osa tuota vuonna 1969 poistettua summaa.
Valtionhoitaja Mannerheim piti kunnia-asianaan maksaa kapinasta kärsineille valkoisille korvauksia. Valtiovarainministerinä August Ramsay.
Lähde: Mikko Uola on kirjoittanut mainion kirjan Katastrofin laskut – Kapinavahinkojen, patteritöiden ja Venäjälle jääneen omaisuuden korvauskysymys 1918-1939. Oy UNIpress Ab, Kuopio 2007