Tutkimukset ovat vasta alkuvaiheessa ja valmista tulee, kun on tullakseen. Kuvat ovat sentään kauniita.
Ensimmäinen ranskalainen vuonna 1895
Vuoden 1898 ranskalainen konrveointi laina
26.11.2024
Valtion velkaantuminen ja uusien valtiolainojen ottaminen varsinkin ulkomailta kiinnosti joka kerta laatulehtiä ympäri Suomen. Tässä on esimerkki turkulaisen maltillisen suomenmielisen Uutisia Turusta perusteellisesta pohdiskelusta valtion uusimman valtionainahankkeen tiimoilta 30.4.1898.
Juttua kirjoitettaessa valtionlainoje tilanne oli tammikuun 1. päivänä vuonna 1896 seuraava: valtionvelka (obligaatiovelka) oli kokonaisuudessaan 1 347 371 markkaa. Lainoista maksetiin 4-4,5 prosentin korkoa. Valtio oli aiemmin ottanut uusia lainoja investointien lisäksi myös maksaakseen pois vanhempia korkeakorkoisia lainoja. Rahamarkkinoiden niin salliessa kannatti ottaa uutta lainaa alhaisella korolla ja maksaa uudella lainalla kokonaan tai osittain pois joku tai joitain vanhempia lainoja. Näistä lainoista on ollut puhetta jo aiemmin – ks. esim. https://obligaatio.fi/rautatiet-rahoitettiin-obligaatioilla-alkaen-1859/
Vuosina 1882 ja 1886 oli Saksan markkinoilta otettu kaksi 4 prosentin obligaatiolainaa, joiden jäljellä oleva pääoma oli vielä 23 miljoonaa markkaa. Lainojen yhteenlaskettu kuoletus ja korko olivat 1 347 371 markkaa vuodessa. Hallitus oli viisaudessaan pannut merkille, että Ranskasta olisi mahdollista saada uutta lainaa edullisemmilla ehdoilla. Samalla vuotuisella annuiteetilla ja 3,5 prosentin korolla saattoi saada jopa 33,5 miljoonan markan uuden luoton.
Tilanne oli houkutteleva. Samalla vuotuisella kustannuksella saattoi saada ikään kuin ”ilmaiseksi” suuremman lainan, kuin mitä oli jäljellä. Tässä yhteydessä ei lainan juoksuaikoja juuri räknäilty. Vuotuinen hoitokustannus oli tärkein mittari!
Lehti hehkutti tilannetta: ”Jos maamme penniäkään enemmän maksamatta saa 10 miljoonaa markkaa, niin sopiihan tuon ottaa, sillä täällä rahaa tarvitaan uusiin rautateihin, arvelivat valtionvarainhoitajat, ja sitä mieltä olivat säädytkin.” Eikä tässä vielä kaikki, kuten sanotaan. Säädyt (säätyvaltiopäivät) keksivät vielä lisää hyviä hankkeita, jotka ”halvalla” rahalla voitaisiin käynistää ja he päättivät korottaa lainasummaa ehdolla, että korko olisi korkeintaan 3,5 prosenttia.
Tuon ajan poliittiset päättäjät vaikuttavat olleen viisaampia kuin nykyiset. Hyvistä kohteista huolimatta he eivät lyöneet lukkoon otettavan lainan kokonaismäärää. Sen sijaan he pohtivat, kuinka suuren nousun vuotuisiin lainanhoitokustannuksiin valtion budjetti kestäisi. Säädyt päättivät korottaa alkuperäisten lainojen 1 377 000 markan annuiteetin 2 miljoonaan markkaan vuodessa. Sen valtion talous heidän arvionsa mukaan tulevina vuosina kestäisi kivutta. Nykyään uutta velkaa otetaan vanhan päälle sen mukaan, mikä on valtiontalouden alijäämä. Kukaan ei tunnu miettivän, paljonko uusi velka lisää tulevien vuosien talousarvioita.
Lainaa siis neuvoteltiin ja korosta sekä annuiteetista väännettiin kättä ranskalaisten pankkiirien kanssa. Hyvin isännät väänsivät, sillä lainan korko asettui tasan 3 prosentin tasolle. Kahden miljoonan markan vuotuisella annuiteetilla velan määräksi tuli lehden mukaan jopa 48 miljoonaa markkaa. Obligaation kannessa sanotaan kuitenkin, että lainan koko olisi ollut 55 miljoonaa Suomen markkaa sekä Ranskan frangia. Valuuttamme olivat tuolloin pariteetissa. Luotetaan mieluummin obligaation tietoihin kuin lehtimietsen arvioihin.
Meillä kävi siis ns. hyvä munkki. Saimme vain vähän kalliimmalla vuosikustannuksella merkittävästi enemmän rahaa investointeihin ja vanhojen lainojen maksuun. Uutisia Turusta oli myös innoissaan: ”joten vaikka maksetaankin siitä nuo kalliskorkoiset lainat, sen (valtion) käytettäväksi jää kuitenkin melkoinen summa, ettei rahanpuutetta valtionkassaan monena vuonna ilmestyne.” Lehti lopettaa obligaatiokatsauksensa rohkaisevaan toteamukseen suhdanteista: ”Taloudellisessa suhteessa ovat ajat siis edullisia ja se on hyvä se.”
Lehti oli varma mielipiteessään, että nyt luulisi valtion kassassa riittävän rahaa vähäksi aikaa. Nykyisyys tietää kuitenkin paremmin – uutta valtiolainaa otettiin Ranskasta seuraavan kerran jo kolmen vuoden kuluttua.
Obligaatiot annettiin 500, 1 000 ja 5 000 markan/frangin litteroissa, ja juoksuaika oli tavan mukaan pitkä, 60 vuotta. Laina määriteltiin neljässä valuutassa markoissa, frangeissa, kruunuissa sekä Saksan markoissa. Kultakannan aikana ei nähty suurta riskiä valuuttakurssien saatikka korkotason merkittäville muutoksille. Jälleen viisaus ja riskien tunnistamnen ovat ajassa kasvaneet. Nämä ranskalaiset obligaatiolainat tulivat aiheuttamaan myöhemmin Suomen luottokelpoisuudelle melkoisen haasteen, kun Suomi luopui obligaatioiden vapaasta lunastusoikeudesta missä tahansa annetussa valuutassa. Ranskalaiset sijoittajat ja pankkiirit raivostuivat ja tästä lankesi pitkä varjo Suomen luottokelpoisuudelle. Katso lisää: https://obligaatio.fi/suomi-maa-joka-maksoi-velkansa/
Uudet obligaatiot otettiin noteerattavaksi Pariisin pörssissä. Myyntikurssi ostajille oli 99,75 prosenttia. Valtio sai toki vähemmän, kun ranskalaisille pankkiireille piti myös maksaa kohtuulliset toimitus- ja järjestelypalkkiot. Mutta kaiken kaikkiaan tämä 1898 laina oli Suomelle onnistunut hanke huolimatta siitä, että myöhemmin lainan jälkimarkkinahinta laski merkittävästi ja tämä puolestaan haittasi vuoden 1909 Englannista otetun lainan hinnanmääritystä – https://obligaatio.fi/1909-paasikiven-laina-englannista/
Tätä obligaatiolainaa, kuten muitakin tuon ajan lainoja, lyhennettiin arpomalla satunnaiset sarjanumerot vuosittain kerralla pois maksettaviksi. Kuten muidenkin obligaatiolainojen osalta myöhempi aika ja kuloinenkin korkotaso kertoivat, oliko arvontaan joutunut oma obligaatio haltijalleen arpajaisvoitto vaiko tappio. Usein lainojen kurssikehitys oli laskeva ja silloin se, jonka kohdalle arpa osui, saattoi olla hyvinkin tyytyväinen. Lainan lunastus tapahtui aina nimellisarvoon, ei markkinahintaan.
Alhaisen kurssitason vuosina valtio saattoi säästää ostamalla lyhennyksen verran lainoja markkinoilta. Jos lainaehtojen mukainen lyhennys tuli näin täyteen, ei nimellisarvolla lunastettavia tarvinut arpoa. Tällaiset ehdot olivat liikkeseenlaskijan kannalta joustavat ja sijoittajan kannalta arvaamattomat.
