Valitse sivu

Pitämättömiä olympialaisia rakentamassa

Useimpien urheiluaiheisten pubivisojen vakiokysymys lienee tämä: ”Missä olympialaisissa soitettiin jalkapallo-ottelun jälkeen tarkoituksella hävinneen joukkueen kansallislaulu?”

Suomen (Suuriruhtinaan maan) jalkapallojoukkue Tukholman olympiakisoissa 1912. Siniristilippua ei vielä rinnassa näy. Wikimedia Commons

Oikea vastaus on tietenkin Tukholman olympialaiset vuonna 1912. Noissa kisoissa Suomen Suuriruhtinaan maan joukkue voitti emämaa Venäjän maalein 2-1.  Koska Suomi oli vielä tuolloin osa Venäjää, soitettiin sen kansallislaulu. Tiedossa ei ole, lievittikö tämä hävinneen joukkueen harmistusta.

Näissä kisoissa Suomi saavutti muutakin menestystä ollen mitalitaulukossa komeasti neljäntenä. Suomessa herättiin ymmärtämään urheilun merkitys maakuvan luojana. Samalla heräsi ensimmäiset ajatukset saada joskus kisat Suomeenkin. Kunhan ensin itsenäistytään.

Tulevina vuosina monipuolinen urheilumenestys jatkui ja Suomi juostiin maailmankartalle. Paavo Nurmi, Ville Ritola, Hannes Kolehmainen ja muut legendat. Kokoonsa nähden Suomi oli tuolloin varsinainen urheilun supervalta. Tosin vailla omaa kunnon kotistadionia. Sellaista, jonne voisi hakea joskus myös olympialaisia.

Vuonna 1927 Helsingissä perustettiin Stadion-säätiö. Säätiön perustivat keskeiset urheilujärjestöt. Myöhemmin mukaan tuli myös Helsingin kaupunki sekä valtio opetusministeriön kautta. Säätiön perustamisen keskeinen tavoite oli saada rakennetuksi sellainen stadion, että Helsinki voi anoa kesäolympialaisia. www.saatio.fi

Jokainen hyvä hanke tarvitsee taakseen hyviä ihmisiä. Stadion-säätiön ja -hankkeen takana näkyy kaikkia muita päätä pidempänä Suomen historian merkittävin urheilujohtaja Erik von Frenckell, joka tunnettiin myös lempinimellä ”joka paikan Erkki”. Hän toimi säätiön hallituksen puheenjohtajana kunnioitettavat 50 vuotta vuosina 1927-77.

Säätiö ryhtyi tuumasta toimeen. Rahaa hankittiin mm. lisensioimalla stadionin nimi erilaisiin tuotteisiin. Ostamalla tätä tuotetta, tuet samalla stadionhanketta jne. Arkkitehtuurikilpailu julistettiin ja sen voittivat funktionaalisen tyylisuunnan puhdaslinjaisella ehdotuksellaan arkkitehdit Yrjö Lindgren ja Toivo Jäntti. Työt aloitettiin 12.2.1934.

Stadion alkuperäisessä asussaan vuonna 1938. www.stadion.f

i

Stadionien rakentaminen on aina ollut ja varmaan tulee olemaan jatkossakin vaikeaa. Käyttäjillä on paljon enemmän toiveita ja tarpeita kuin maksajilla on rahaa ja halua. Olympiastadionin rahoituksen hankkiminen ei tuottanut tästä kamreerisyndroomana tunnetusta luonnonlaista poikkeusta.  Hanke oli vaarassa jäädä torsoksi, kun rahat loppuivat kesken kaiken ja vastakatsomo jäi rakentamatta. Ja vielä oli ne kisatkin tulossa.

Tokiolle oli myönnetty vuoden 1940 kesäkisat. Japani teki kuitenkin putinit ja hyökkäsi yllättäen naapurimaahansa Kiinaan. Japani menetti/joutui tästä syystä luopumaan kisoista. Koska Helsinki oli hakenut Japanin kanssa kisoja ja hävinnyt, niin peruttuja kisoja tarjottiin Helsingille. Helsinki vastasi kyllä, vaikka stadion oli aika lailla vielä vaiheessaan ja rahaa puuttui roimasti.

Tilanteesta kirjoiteltiin ajan lehdissä paljon. Asia kiinnosti, koska kyseessä oli nuorelle maalle ainutlaatuinen tilaisuus toimia maailman urheilijoille ja kansoille olympialaisten kesäkisojen isäntämaana. Katsotaan, mitä Suomen Kuvalehti asiasta ajatteli ennen kuin kisoja oli vielä meille myönnetty.

30.1.1937 Suomen Kuvalehti repäisi ison jutun: ”Tähän loppuivat rahat”.

Lehden mukaan ”stadionia rakennetaan parhaillaan mutta rahat eivät vielä riitä, ja ellei lisää saada, niin saamme pitää juhlamme ja kilpailuja keskeneräisellä stadionilla.” Lehden mukaan rahaa oli tähän mennessä käytetty noin 13 miljoonaa markkaa. Kassassa olevilla rahoilla ja jo luvatuilla valtionavuilla saadaan rakennettua loppuun korkeintaan pääkatsomo ja molemmat päädyt.  Lehti ilmoitti, että tiedossa olevalla rahoituksella stadionista jää uupumaan välttämättömien teknisten laitteiden lisäksi päätykatsomoiden välistä noin 100 metriä katsomoa takasuoran kohdalta. Kuopiolaisena jalkapallojännärinä tilanne tuntuu jotenkin tutulta.

Kuvalehden toimittaja oli selkeästi urheilumiehiä, niin innokkaasti hän hanketta puolusti. Lehden mukaan tähänastiset varat olivat kertyneet puoliksi valtiolta monista eri kanavista. Toinen puoli oli saatu kokoon stadion-merkkisten tuotteiden myynnistä. Jutun loppu oli jo profetiaalinen: ”jos me saamme joskus olympialaiset kisat, niin silloin voidaan katsomoa laajentaa ja saadaan tilaa ainakin 50 000 hengelle.”  Stadion asioissa pätee tutut prinsiipit – koko, koko ja vielä kerran koko.

Kuva SK 20.5.1939

Uusi ja melkein uljas stadion isännöi avajaiskisoja kesäkuussa 1938. Avajaisissa tasavallan presidentti Kyösti Kallio lausui juhlavasti: ”Kansalaiset! Suomella on nyt merkkipäivä, kun pääkaupunkiimme rakennettu stadion avaa porttinsa suurien isänmaallisten juhlien ja jalon kilvoittelun tyyssijaksi”.

Saman vuoden heinäkuussa Suomelle ja Helsingille myönnettiin vuoden 1940 kesäkisat – stadionille, josta puuttui vastakatsomo! Kaupunkiin, mistä puuttui suurin osa kisojen vaatimista suorituspaikoista, urheilijoiden majoituksesta ja paljon muusta! Helsingissä oli tuolloin noin 3 000 hotellipaikkaa.

Helsingin uusi stadion kesällä 1938. Vastakatsomon rahoitusta vasta mietitään. Olympialaisiin aikaa vain kaksi vuotta. SK 30.7.1938

Kisojen myöntäminen vain kaksi vuotta ennen niiden pitämistä oli järjestäjille ja stadion-hankkeelle suuren haasteen lisäksi myös onnenpotku. Nyt oli niin iso hauki koukussa, että kaikki olivat tosissaan. Valtion oli pakko rahapulastaan huolimatta ottaa enemmän vastuuta hankkeesta. SK totesi heti kisapäätöksen jälkeen, miten ”kaikkeen tähän tarvitaan rahaa ja paljon rahaa. Nykyinen stadionimme on maksanut noin 23 miljoonaa markkaa, josta noin 9 miljoonaa on koottu kansalta Stadion-merkeillä ja muilla keinoilla. Nyt on aikaa niin vähän, ettei mihinkään keräystyöhön voi luottaa. Rahaa tarvitaan heti ja valtio ja Helsingin kaupunki, jotka tähän saakka ovat tukeneet stadionin aikaansaamista, järjestänevät nytkin asiat niin, että töihin päästään heti.”

Ja näinhän siinä kävi. Valtio oli aikoja sitten oppinut, että kun rahaa tarvitaan tässä ja nyt, niin asia hoituu uudella obligaatiolainalla. Valtiolla oli myös hyviä kokemuksia aiemmin 1930-luvulla liikkeelle lasketusta neljästä palkinto-obligaatiolainasta.

Kun hätä on suuri, kiire on kova, asia on erinomainen ja markkina vetää kuin häkä, niin ei tästä olisi mitään muuta voitukaan leipoa kuin uusi olympia-aiheinen palkinto-obligaatiolaina. Poikkeuksena aiemmista tämän kertainen laina oli ”korvamerkitty” ja kaikki tiesivät ostaessaan, että rahat menevät olympiahankkeen rahoittamiseen.

Lainasta päätettiin syksyllä 1938, kun hallitus esitti lisäbudjetissa merkittäviä lisäsatsauksia tulevien olympiakisojen kustannusten kattamiseksi.

Hallitus katsoi, että stadion ja sen lisärakentaminen on saatava valmiiksi. Myös urheilijoiden majoituskysymys pitää erilaisilla valtionkin hankkeilla saada kuntoon. VR:n osalle kohdennettiin rahoitusta kalustohankintoihin, että maalaiset pääsevät junalla kisoja katsomaan. Viestintäinfraan ja ”matkailupropagandaan” (markkinointiin) piti panostaa jne. Rahareikiä oli paljon muitakin kuin stadionin vastakatsomon tekeminen.

Itse asiassa ne muut rahareiät olivat yhteensä paljon suurempia kuin stadionin vaatima lisärahoitus. Kisojen myöntämisen jälkeen stadionsäätiö oli heti esittänyt valtioneuvostolle 3 miljoonan markan lisäavustuksen stadionin rakentamiseksi valmiiksi.

Mielenkiintoisena nyanssina voi mainita, että Saksan postiministeriö oli tehnyt Suomelle tarjouksen hoitaa kisojen näköradiointi eli televisiointi. Suomessa ei vielä ollut näköradiovastaanottimia kodeissa, joten kilpailuja oli tarkoitus seurata valituissa helsinkiläisissä elokuvateattereissa. IS 11.11.1938

Olympia-obligaatio oli poikkeuksellisen koristeellinen. Ulkoasuun oli selvästi panostettu ja urheiluhullut haluttiin vetoavilla kasallissankareiden kuvilla saada mukaan sijoittamaan obligaatioihin. Ainakin itse olen näkevinäni vasemmassa kulmassa Matti Järvisen heittämässä kultaa Los Angelesissa. Oikeassa nurkassa juoksevat puolestaan ilmetyt Paavo Nurmi ja Ville Ritola.

Jo näiden kuvien takia olisi kannattanut panna 200 markkaa likoon. Obligaation ovat allekirjoittaneet valtiovarainministeri Väinö Tanner sekä esittelijänä Juhana Minni.

Vasemmalla Matti Järvisen heittää kultaa Los Angelesissa. Oikealla legendat Paavo Nurmi ja Ville Ritola.

Palkinto-obligaatio on kätevä risteytys perinteisestä obligaatiosta ja raha-arvasta. Obligaatiossa vuotuinen korko maksetaan sijoittajalle kerran/kaksi vuodessa. Palkinto-obligaatiossa näin ei toimita. Sen sijaan koko lainan korot arvotaan kunkin obligaatio-paperin yksilöllisen sarjanumeron perusteella harvoille ja onnekkaille.

Valtion olympia-obligaation myynti-ilmoitus. SK 24.2.1939

Olympia-obligaatiolainan yksi osaobligaatio maksoi 200 markkaa. Jokainen osaobligaatio osallistui kahdesti vuodessa arpajaisiin, missä päävoittona oli 500 000 markka plus muut voittoluokat. Jokaisessa puolivuotis-arvonnassa arvottiin palkintoja (korkoja) 4 miljoonan markan edestä. Vuodessa 200 miljoonan markan lainasummalle valtio maksoi näin 8 miljoonaa markkaa eli 4 prosentin verran korkoa/palkintoja.

Joka arvonnassa arvottiin 8 131 erisuuruista rahapalkintoa. Joskus myös lykästi, kuten Sandra Hakalaa. 200 markan voittoarpa sattui hänen obligaationsa sarjanumerolle huhtikuun arvonnoissa vuonna 1940.

Onnekas obligaation haltija Sandra Hakala on käynyt 4.6.1941 kuittaamassa voittonsa postista.

Sandra sai alkuperäisen sijoituksensa takaisin heti kättelyssä ja hänelle jäi vielä alkuperäinen obligaatio ja mahdollisuus lisävoittoihin tulevissa arpajaisissa. 200 markan palkintoja arvottiin joka arvonnassa 8 000 kappaletta. Arvonnasta vastasi valtionkonttori, joka myös tilitti voitot onnekkaille. Tässä tapauksessa postiosoituksella Leppälahden postikonttorin välityksellä.

Erityisen houkuttelevaksi palkinto-obligaatiot teki se, että laina-ajan päätyttyä (tässä tapauksessa 5 vuotta) jokainen obligaation haltija sai alkuperäiset rahansa takaisin. Rahat maksettiin obligaatiopaperia vastaan. Jokainen nyt keräilijöiden hallussa oleva olympiaobligaatio on jäänyt 1940-luvulla lunastamatta. Ylipäätään säilyneitä (lunastamatta jääneitä) palkinto-obligaatioita on keräiläilijöiden riemuksi jäänyt varsin vähän.

Jutun alussa olevassa kuvassa obligaation kannessa on ruskea leimamerkki. Se on ruotsalainen, eli obligaatio on myyty Ruotsiin.  Ehkä juuri siksi tämä obligaatio on jäänyt elämään toista elämäänsä keräilijöiden iloksi. Lunastus on jostain syystä jäänyt väliin.

En oikein tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella. Ihmisiä rohkaistaan ostamaan raha-arpoja vähittäismaksulla? Mitä sanoisi Fiva tänään moisesta? Vivutettu raha-arpa?

Palkinto-obligaatiot on syytä erottaa perinteisistä obligaatioista. Perinteinen korkoa kasvava obligaatio on aina ollut sijoitustuote ja usein yksikköhinnaltaan kallis. Kohderyhmänä näissä on ollut instituutiosijoittajien lisäksi varakkaat sijoittamista tuntevat yksityishenkilöt.

Palkinto-obligaatiot suunnattiin enemmän uusille väestöryhmille, jotka eivät ole obligaatioita harrastaneet ja joille sijoittaminen oli vierasta. Halpa yksikköhinta yhdistettynä arpajaisonnen mahdollisuuteen toikin palkinto-obligaatioiden pariin paljon väkeä ja valtio sai näin imuroitua omaan haaviinsa sellaisiakin pääomia, jotka aiemmin menivät kenties kulutukseen tai muihin perinteisempiin arpajaismuotoihin. Yleisöä saattoi tässä tapauksessa myös innostaa hyvässä asiassa mukana olemisen halu. Olympialaiset olivat tulossa ja pitihän paikat saada kuntoon ja näyttää maailmalle.

Entä, miten tässä kaikessa lopultakin kävi?

No, kisojen saamisen myötä stadion saatiin valmiiksi. Samoin kaupunkiin saatiin rakennettua tarvittavat suorituspaikat – stadionin lisäksi velodromi, soutustadion, uimastadion ja pallokenttä. Kaikki uudet urheilukohteet ja muu infra olivat myöhemmin suureksi iloksi ja hyödyksi.

Tokion kisat peruuntuivat hyökkäyssodan takia. Näin kävi lopulta myös Helsingin kisoille. Nyt oli Stalinin vuoro tehdä putinit ja hyökätä Suomeen. Ja sodittiin sitä muuallakin. Maailmansodan melskeissä urheilun ja olympialaisten rauhanaate haihtui taivaan tuulin yhtä kevyesti kuin savu tykin piipusta. 

Suomen kisojen avajaisten piti olla 20.7.1940. Sodan takia ne jouduttiin kuitenkin huhtikuussa perumaan. Siitä huolimatta stadionilla urheiltiin avajaispäivänä. Tuolloin pidettiin omin voimin ns. kotiolympialaiset tavisodan kaatuneiden muistoksi.

Lontoolle luvatut vuoden 1944 kisat jäivät myös väliin. Seuraavan kerran kisattiin kesäolympialaisissa vuonna1948 Lontoossa ja sen jälkeen Suomessa vuonna 1952 uljaalla Helsingin Olympiastadionilla. Maailmansodan jälkeen kisat saivat näin järjestettäväkseen ensiksi ne maat, joilta sota oli aiemmin vienyt kisojen järjestämisen mahdollisuuden.

Entä obligaatioiden ostajat, jotka maksoivat koko lystin? Myytäessä kerrottiin, että rahat saa sitten takaisin viiden vuoden päästä. Ja saihan ne, jos vaan muisti käydä lunastamassa. Toisaalta viiden vuoden aikana rahan ostovoima oli ehtinyt puolittumaan. Vuonna 1938 sijoitettu 200 markkaa vastasi vuonna 1943 noin 100 markkaa. Obligaation juoksuaikana sen haltija oli menettänyt puolet rahoistaan. Jos arpaonni ei ollut myötä, niin kiitos kannatuksesta, rahasi menivät hyvään tarkoitukseen. Arpaonni matkan varrella toki saattoi auttaa pääsemään voitolle.

Varsinainen voittaja oli kuitenkin valtio. Investointeja ei voimakkaan inflaation aikana kannattanut maksaa kassasta. Kannattaa ottaa lainaa, jonka voi sitten maksaa halvemmalla inflaatiorahalla takaisin. Ja ehkä ottaa velkaa siihenkin, jolloin inflaatiolla voi ratsastaa vielä toisenkin kerran.  

Ja voittajana oli myös Suomen kansa. Siellä se stadikka seisoo ja on uskollisesti palvellut meitä kaikkia. Unohtumattomia voittoja, elämyksiä ja yhteenkuuluvuutta. Kuka sille pystyy hintalappua laskemaan? Tässä yhteydessä ei ehkä kannata puhua stadionin viimeisestä remontista mitään. Senkin osalta tulevaisuus tulee kuitenkin sanomaan, että hyvä kun tehtiin.

Obligaatiolainan kokoa määritellessä ymmärrettiin, että juuri sillä hetkellä on vaikea hahmottaa kaikkia kuluja. Laina otettiin siksi vähän liian suurena. Yli jäävä osa oli tarkoitus jättää siirtomäärärahoina talteen tulevaa tarvetta varten. IS 11.11.1938

Uskon, että nämä siirtomäärärahat tulivat tarpeeseen, kun sodan siirtämien kisojen oloissa valtio mietti, miten rahoittaa hyökkäyksen kohteeksi joutuneen Suomen puolustusta. Peruutuksesta huolimatta rahat menivät kyllä hyvää tarkoitukseen.

Suomen valtion olympia palkinto-obligaatiolaina on hieno paperi. Poikkeuksellisen kauneutensa lisäksi se otettiin käyttöön vaikeassa paikassa, ja se täytti mainiosti tehtävänsä. Saimme rakennettua kansallisen urheiluinstituution, joka on meille kaikille rakas. Ja kisatkin saatiin vähän myöhemmin pidettyä.

Lisäksi tämä kaunis paperipala osaa kertoa hienon tarinan isänmaallisesta ja urheiluhullusta kansasta ja sen kohtalon käänteistä.

P.S. Näihin pitämättömiin olympiakisoihin liittyy paljon muutakin mielenkiintoista kerättävää. Saman aikaisesti stadionin rahoituksen kanssa kerättiin myös urheilijoille ja joukkueelle varoja heidän kisoihin valmistautumistaan varten.

Näiden Yleinen Finassi Oy järjestämien arpajaisten tuotto meni joukkueelle. Kuva Jussi-Pekka Alander

Arpajaisia mainostettiin näkyvästi myös lehdistössä. Siinä saattoi mennä joskus urheiluhulluilta sekaisin, menivätkö hänen rahansa kenttään vai juoksijoille. Lopulta kai se ja sama.

Ennen sodan syttymistä Suomessa vallitsi suuri urheiluinnostus ja isänmaallinen henki. Mikä mahtoikaan olla tämän seikan merkitys sisällissodan jälkeen kansan eheyttäjänä ja maanpuolustustahdon kasvattajana?

Tästä mainoksesta käy ilmi, että yhteisellä asialla ollaan. Pienimmät voitot maksetaan ostokortteina ja suuremmat arvopapereina – lähtökohtaisesti Olympiaobligaatioilla. SK 24.2.1939

Takaisin Palkinto-obligaatioihin.