Obligaatio kuuluu laajaan joukkovelkakirjojen (jvk) sukuun. Sen serkkuja ja pikkuserkkuja ovat erilaiset debentuurit, kuten vastuudebentuuri, luottodebentuuri jne. Myös optiolainat, indeksilainat sun muut kuuluvat samaan sukuun. Yhteistä kaikille on se, että lainan liikkeeseen laskenut taho on usein valtio, suuri yritys tai muu yhteisö.
Obligaatio on jvk-suvun päämies. Ne ovat yleensä valtion liikkeeseen laskemia. Aiemmin myös pörssiyhtiöt ja suurimmat kaupungit ja seurakunnat saattoivat ottaa obligaatiolainoja.
Obligaation ostaja lainaa rahaa sen liikkeeseen laskijalle, esim. valtiolle. Lainan kokonaismäärä on usein joko suuri tai vielä suurempi, miljoonia kuitenkin. Lainan kokonaismäärä jakautuu ”osalainoihin” eli yksittäisiin obligaatioihin. Ne voivat olla nimellisarvoltaan erisuuruisia, aivan kuten setelit. Voi olla 1 000 markan, 10 000 markan jne. suuruisia obligaatioita. Nämä merkitään lainaehtojen mukaisesti usein Litt A, Litt B jne.
Rajataan tämä esitys jo tässä vaiheessa käsittelemään vain paperimuotoisia obligaatiolainoja. Uudempi aika on pilannut tämänkin hyvän asian ja nyt obligaatioita ei 2020-luvun korkomaailmasta johtuen ole voinnut edes yleisölle myydä. Ja jos myytäisiin, niin obligaatiot olisivat paperittomassa olomuodossa arvo-osuusjärjestelmässä. Vielä ei kukaan ole sentään keksinyt ryhtyä keräämään bittejä!
Lähtökohtaisesti voi sanoa, että obligaatiot ovat tylsiä. Ne ovat sellaisia kunkin ajan turvatekniikan huipputekniikalla painettuja paperilappusia, usein A4 kokoisia. Usein eri värisiä ja ajasta riippuen ministereiden tai muiden kökkelöiden allekirjoittamia. Näistä ei äkkisiltään luulisi löytyvän mitään jälkipolville kerrottavaa…
Vaan annas olla. Kannattaa pysähtyä hetkeksi ja kuunnella, mitä kerrottavaa vanhoilla obligaatioilla itse asiassa onkaan. Ne osaavat kertoa itsenäistyvän ja itsenäisen Suomen syntyhistoriaa melkein Porvoon valtiopäiviltä alkaen. Suomen Suuriruhtinaanmaa otti ensimmäiset obligaatiolainansa vuonna 1840. Jo paljon ennen omaa markkaa.
Suomea on rakennettu melkein alusta asti velalla. Obligaatioiden historia onkin kertomus suomalaisen hyvinvoinnin synnystä ja sen rahoittamisesta. Suomi on velaksi rakennettu ja työllä maksettu!
Ulkoisen tylsyyden korvaa obligaatioiden kertomat tarinat. Obligaatiolainoilla on maksettu Nikolain kirkon ja Bomarsundin linnakkeen rakentamista varten otetut pankkilainat, Saimaan kanava ja Suomen Suuriruhtinaanmaan rautatiet. Obligaatiolainoilla on rahoitettu itsenäistyneen Suomen nousu, lunastettu lahjoitusmaat sekä ratkaistu torpparikysymys ja pari nälänhätää.
Obligaatiolainoilla on rahoitettu Olympiastadionia, sotien kustannuksia, jälleenrakentamista ja haettu ratkaisua siirtoväen ahdinkoon. Obligaatiot ovat myös mahdollistaneet nykyisen kroonisen ylivarojen elämisen.
Olipa mukana myös sellainenkin kummajainen, kun palkinto-obligaatio. Kun rahamarkkinat eivät vetäneet, keksi valtio rahapulassaan muuntaa raha-arvan juridiselta muodoltaan obligaatioksi ja hitti oli valmis – ei kuitenkaan ihan heti. Valtio on ylipäätään aina ollut tavattoman luova keksimään sellaisia obligaatioita, joita juuri sillä hetkellä saattoi sijoittajille myydä. Obligaatio oli kuin taikinaa, joka muovautui tarvittaessa pullaksi tai kääretortuksi kulloisenkin markkinatilanteen mukaan helpoimmin myytäväksi.
Kannattaa myös huomata merkittävä kehitystrendi – oikein sellainen suuri historiallinen kaari. Suomalaisen obligaatiohistorian 180 vuoden taipaleen ensimmäistä noin sataa vuottaa leimasi obligaatioiden korvamekintä. Valtiovalta harkitsi hyvinkin tarkkaan velan ottoa. Obligaatiorahoitusta käytettiin lähes poikkeuksetta jonkun tietyn konkreettisen hankkeen rahoittamiseen. Saimaan kanava ja 1800-luvun ratahankkeet olivat selkeitä investointikohteita, joista valtio myös laski saavansa tuloja obligaatiolainan takaisinmaksamista varten.
I maailmansodan jälkeiset Vapaudenlainat ( I ja II) edustivat itsenäistyneen kansakunnan jälleenrakentamista ja elvytystä. Näille kansakunan toipumiseen ja eheytymiseen tähtäävillä lainoilla ei ollut investointiin liittyvää takaisinmaksusuunnitelmaa. Vuokra-alueiden lunastaminen ja toprpparilainat eivät nekään olleet varsinaisia investointeja. Ne eivät myöskään lisänneet valtion velkaa, kun lainan lyhensivät maata ostaneet talonpojat.
180 vuoden taipaleeseen sisältyy pari maailmansotaa, useita kansallisia katastorfeja, katovuosia ja maailman rahamarkkinoiden mylleryksiä ja lama-aikoja. Nämä kaikki vaikuttivat obligaatiomarkkinoihin ja valtioiden mahdollisuuksiin hakea obligaatiorahoitusta koti- tai ulkomaisilta rahamarkkinoilta. Tämä myös selittää, miksi esim. 1920 ja 1930-luvuilla obligaatiolainoja esiintyi verraten vähän.
Vuonna 1953 valtio kutsui palkinto-obligaatioitaan ihan reilusti arpajaisobligaatioiksi. Ja ihan oikein, kyseessä oli hyvin raha-arpamainen obligaatio, jota ei säästö- tai sijoitustuotteeksi oikein voinut edes kutsua. Onko kuvassa kenties Suomen ensimmäinen ”Lotto-tyttö”?
Joskus arvottiin lyhennykset ja toisinaan taasen korot. Sitten sidottiin pääoma ja/tai korot indeksiin. Sekä erilaisia yhdistelmiä. Välillä obligaation pääoman saattoi valuuttasäännöstelyn aikana vaihtaa dollareiksi ja joskus taasen pääoma oli verosta vapaa ja toki myös korot. Jos valtion kirstu oli riittävän tyhjillään, tarjottiin halukkaille veronpalautusten saajille obligaatioita käteisen sijaan. Kun valtiolla menot oli suuret, oli myös keinot monet. Lopulta obligaatiosta tuli valtion yleiseen velkaantumiseen liittyvä vakioitu rahoitusinstrumentti. Samalla obligaatiosta hävisi sekä haju että maku.
Itse asiassa obligaatiot eivät olekaan tylsiä. Pitää vaan osata asettaa ne omaan viitekehykseensä. Miksi obligaatiot on joskus silloin kauan sitten laskettu liikkeelle? Mihin valtio tarvitsi rahaa? Joskus vanhojen velkojen maksuun ja joskus taasen uusiin kehityshankkeisiin.
Näille sivuille tulee ajan kanssa kattava läpileikkaus valtion erilaisista obligaatioista vuodesta 1840 alkaen. Mukaan tulee paljon kuvia hienoista vanhoista obligaatioista sekä jokunen malli uudemmista ja rumemmista. Kuvien ohessa pyrin kertomaan sen ajan, tarpeen ja tilanteen, mihin obligaatio toi rahoituksellisen ratkaisun.
Pyrin keskittymään sellaisiin lainoihin, jotka on myyty suurelle yleisölle. Valtio kohdisti obligaatiolainoja myös pankeille, vakuutuslaitoksille ja vaikkapa eläkelaitoksille. Näistä ei juuri ole malleja jälkipolville jäänyt, mutta jokunen sentään löytyy näitäkin. Autonomian ajalta pyrin esittelemään kaikki valtion/Suomen Pankin obligaatiot oli ne sitten tarkoitettu kotimaahan ja/tai ulkomaisille rahamarkkinoille.
En vielä tarkkaan tiedä, mitä kaikkea tutkimuksen aikana selviää ja mitä kaikkea sivuille päätyy. Juttuja ja kuvia ilmaantuu tänne sitä mukaa kun valmista tulee. Olen pyrkinyt jakamaan aiheen useampaan pienempään kokonaisuuteen. Tarkkaan kronologisuuteen ei tästä syystä voi päästä. Varmuudella kuitenkin tiedän, mikä tulee olemaan sivujen ajallisesti uusin obligaatio – tietojeni mukaan viimeinen paperimuotoinen valtion obligaatio ja samalla ensimmäinen ja ainoa euromääräinen oli Suomen valtion tuotto-obligaatio 18.1.1999, allekirjoittajana tuolloinen valtiovarainministeri Sauli Niinistö.
Sauli Niinistön lisäksi muutama muukin myöhempi presidentti on aiemmin valtovarainministerinä toimiessaan saanut allekirjoittaa obligaatioita. Juho Kusti Paasikivi toimi valtovaraintoimituskunnan päälikkönä (Chief of Finances) ja siinä roolissa hän allekirjoitti valtion puolesta Englannin markkinoille myydyn obligaatiolainan vuonna 1909.
Risto Ryti toimi puolestaan valtiovarainministerinä Juha Vienolan II-hallituksessa 9.4.1921 – 2.6.1922 sekä Kyösti Kallion I-hallituksessa 14.11.1922 – 18.1.1924. Hänen jäljiltään ei ole tiedossa yhtään allekirjoitettua kotimaista obligaatiota. Ulkomaille myytyjä sen sijaan löytyy. Esimerkiksi vuoden 1923 USA:n markkinoille myyty 10 miljoonan dollarin kultalaina.
Mauno Koivisto ehti toimia kaksi eri kertaa Rafael Paasion johtamassa hallituksessa valtiovarainministerinä. Ensimmäiselä jaksolla 27.5.1966 – 31.12.1967 hän ehti alekirjoittaa kolme eri lainaemissiota. Jälkimmäisellä kerralla 23.2.1972 – 4.9.1972 allekirjoitettavia obligaatiota oli vain yksi emissio.
Sauli Niinistö seurasi Iiro Viinasta valtiovarainministerinä. Elettiin Suomen velkaantumisen kulta-aikaa (pois lukien nykymeno) ja valtion obligaatiosalkku pyöri kuin se kuuluisa Stockmanin pyöröovi. Niinistön aikana pelkästään vuosina 1996-98 laskettiin liikkeelle kymmeniä uusia lainaemissioita. Mukana oli sekä ihan uutta lainaa että vanhojen maksamiseen meneviä lainoja. Kaikissa oli allekirjoittajana Sauli Niinistö. Hän allekirjoitti myös Suomen ensimmäisen ja ainoan paperimuotoisen euro-obligaation, jonka kuva on alla.
Entisten valtionvarainmnisterien Viinanen ja Niinistö kohdalla toteutuu jälleen yksi historian kuuluisista paradokseista. He joutuivat vaikeina aikoina taloudellisen pakon sanelemana allekirjoittamaan enemmän valtion velkakirjoja kuin kukaan muu ministeri ennen heitä. Huolimatta siitä, että juuri he vastustivat ja varoittivat velkaantumisen vaaroista kaikkein voimakkaimmin.
Tämän jälkeen obligaatiot siirtyivät ainakin kotimaan osalta arvo-osuusjärjestelmään. Kauniita papereita ja hienoja allekirjoituksia ei tämän jälkeen enää tarvittu.
Mukana tulee myös iso taulukko, mihin olen kirjannut kaikki tiedossani olevat valtion kotimaiset obligaatiolainat (huom. autonomian aika). Luettelo ei ole täydellinen, joten kohtele/arvostele sitä hellästi. Arvostan suuresti, jos sinulla on täydennystä luetteloon.
Vastaan myös erittäin mielelläni lukijoiden mahdollisiin kysymyksiin ja tiedusteluihin isoisän kaapista löytyvien obligaatioiden mahdollisesta arvosta ja merkityksestä. Olen kerännyt vanhoja osakekirjoja ja obligaatioita yli 40 vuotta. Osakekirjoista löytyy tietoa www.osakekirjakerailijat.fi ja www.porssitieto.fi – sivuilta. Kannattaa myös hankkia kirja Aikamatka Pörssiin (Pekka Kantanen/Talentum), jos aihe vähääkään kiinnostaa.
Kimmokkeen näiden sivujen tekemiseen sain keräilijäystävältäni Ilkka Mäkitieltä. Suuri kiitos avusta ja innoituksesta. Pahoittelen, että osa kuvista on olosuhteiden pakosta jouduttu ottamaan kännykällä. Pyrin mahdollisuuksien mukaan korvaamaan huonoja kuvia ajan kanssa. Jo tässä vaiheessa kiitos myös Kansallisarkistolle ja Kansallismuseolle aineiston käytöstä kuten kaikille keräilijöille ja asian harrastajille.
Obligaatioiden keräilijöitä on hyvin vähän. Toivon näiden artikkeleiden herättävän myös uusien keräilijöiden kiinnostuksen näihin hienohin papereihin ja tarinoihin. Vanhoja obligaatioita voi ostaa laadukkaista keräilyliikkeistä ja muutenkin hakea netistä hakusanalla obligaatio. Myös huuto.net -sivustolla on myynnissä vanhoja obligaatioita. Joskus obligaatioita esiintyy erilaisissa keräilyhuutokaupoissa. Autan mielelläni sekä hankkimaan vanhoja obligaatioita sekä arvioimaan isoisän laatikosta löytyneiden aarteiden arvoa. Ota rohkeasti yhteyttä.
Mitä sanoo tekoäly keräilystä?
Kaikkien epäilevien tuomaiden puolesta halusin vielä tarkistaa tekoälyltä, onko vanhojen obligaatioiden keräilyssä mitään järkeä. Tekoälyhän kuulemme tieää ja ymmärtää kaiken tulevaisuudessa. Kysymys kuului: Do you recommend collecting obsolete goverment bonds as a hobby?
Tekoäly vastasi hienosti ja viisaasti näin:
”Collecting obsolete government bonds as a hobby can be a fun and interesting way to learn about history and finance. However, it’s important to understand that the bonds themselves may have little to no financial value as they are no longer valid or backed by the issuing government.
Obsolete government bonds can be collected for their historical significance, as a form of art, or for their decorative value, but it is important to keep in mind that their value as a collectible is not guaranteed. As with any collectible item, the value of obsolete government bonds can fluctuate and be subject to various factors such as supply and demand.
In general, collecting obsolete government bonds as a hobby can be enjoyable, but it is not recommended as a financial investment. Before starting a collection, it may be helpful to research the subject, understand the different types of bonds and their history, and consult with experts or collectible specialists to get a better understanding of the potential value and risks involved.”
Lyhyt suomennus viisaan tekoälyn konevastauksesta: Keräily on hyvä ja hauska tapa oppia historiasta ja rahoituksesta. Keräilyä ei pidä ajatella investointina, koska keräilypapereiden arvot voivat vaihdella ja arvo riippuu kysynnästä ja tarjonnasta. Muista kysyä neuvoja!
Lähde ChatGPT
Kuopiossa elokuussa 2022
Pekka Kantanen
pekka@kantanen.net
Disclaimeri
Kuten valveutunut lukija hyvin nopeasti huomaa, eivät nämä esitykset täytä mitään tieteellisiä vaatimuksia. Valinta on tietoinen ja helppo. Olen silti pyrkinyt silloin tällöin laittamaan tekstin sekaan viitteitä helpottamaan lukijaa hänen kenties etsiessä tiedon alkuperää. Kuvien osalta olen pyrkinyt laittamaan kuvan lähdetiedot mukaan. Jos viitettä ei ole, on syytä olettaa, että kyse on huolimattomuudesta tai kuvan aihe on omista kokoelmista. Valtaosa obligaatioista ja ”tilpehööristä” onkin omista kokoelmista.
Jos olen vahingossa loukannut jonkun tekijänoikeuksia, pyydän anteeksi. Teko on tahaton ja käyttö puhtaasti ei-kaupallista. Virheistä pyydän ilmoittamaan, jotta voin korjata tilanteen.
Lopuksi pyydän suhtautumaan kaikkeen näillä sivuilla olevaan, kuten Mikael Agricola on vuoden 1544 rukouskirjansa esilehteen nöyrästi kirjoittanut:
”Ele polghe Kiria quin Sica,
waicka henes on wehe wica.”
Eli
”Älä polje kirjaa kuin sika,
vaikka hänes on vähän vikaa”