Valitse sivu

Pieni Suomi suuren maailman rahamarkkinoilla

Maa, joka maksoi syömävelkansa

Suomen itsenäistymisen yhteydessä käyty sisällissota valkoisten ja punaisten kesken kulutti nuoren itsenäistyvän kansakunnan voimavaroja kohtuuttomasti. Senaatti laski kotimaahan vuoden 1918 aikana kaksi Vapaudenlaina -nimistä obligaatiolainaa sekä yhden obligaatiolainan pankeille (katso artikkeli 1918 Vapaudenlainat). Näillä lainoilla katettiin pääasiassa sodan välittömiä kustannuksia ja korjattiin kärsinyttä infrastruktuuria. Niitä voi perustellusti pitää sotalainoina. Kansalaisten elinolojen ja kasvavan elintarvikepulan hoitamiseen ei näistä rahoista riittänyt.

Eurooppa kärvisteli suursodan jälkimainingeissa eikä apua kasvavaan elintarvikepulaan saatu sieltäkään. Siksi Suomessa jouduttiin kiristämään säännöstelyä entisestään. Syksyllä 1918 elintarvikekorteilla sai viljaa vain kymmenen prosenttia päivätarpeesta. Tuleva talvi uhkasi kiristää tilannetta entisestään.

Leipäkortti vuodelta 1919

Tilannetta hankaloitti Ympärysvaltojen keskusvaltoihin kohdistama kauppasaarto (vastaa nykyään käytettyjä Venäjä-pakotteita). Ranskan tahdosta maaliskuun alkuun 1919 kestävän saarron piti kohdistua myös Suomeen, jossa Saksan vaikutusvalta oli maailmansodan loppuvaiheissa ollut vahva. Helmikuussa 1919 Suomi kuitenkin luokiteltiin puolueettomaksi maaksi, jolloin ulkomaankauppamme vapautui.

Ihmiset jonottavat Helsingissä Merimiehenkadulla maitokauppaan vuonna 1918. Kuva Julius Holmberg, Museovirasto

Yhdysvallat ymmärsi jo varhain, että Eurooppa tulee tarvitsemaan merkittävää apua sodan jälkeen. Pelkona oli bolsevismin leviäminen. Toimintaa johti tuleva Yhdysvaltojen 31. presidentti (1929-33) Herbert Hoover. Hän näki, että apua oli annettava myös ensimmäisen maailmansodan vihollismaille. Suomella oli Hooverin ajatuksissa käyttöä myös mahdollisen Venäjälle suoritettavan hyökkäyksen tukialueena.

Hoover ja hänen avustajansa arvelivat joulukuussa 1918 Suomen olevan nälänhädän partaalla ja suurta osaa sen asukkaista uhkasi nääntyminen kevääseen mennessä. Siksi Hoover myönsi Ruotsille ja Tanskalle luvan toimittaa Suomelle 11 000 tonnia viljaa, jonka Yhdysvallat lupasi maksaa myöhemmin.

Tuonnin vähitellen lisääntyessä myös elintarviketilanne alkoi helpottua. Elintarvikelautakuntien jakamasta viljasta tuonnin osuus oli kolmasosa vuoden 1919 alussa. Maaliskuussa sen määrä oli jo kaksi kolmannesta, ja huhtikuusta lähtien yli 90 prosenttia. On perusteltua sanoa, että Suomi varjeltui erittäin pahalta nälänhädältä Hooverin mahdollistaman hätäavun turvin.

Hooverin vilja ei ollut suinkaan ilmaista. Maksoimme siitä itse kaksi kolmasosaa ja kolmannesta varten piti ottaa Yhdysvalloista lainaa. Tuolloinen Lauri Ingmanin hallitus ottikin Yhdysvalloista tähän tarkoitukseen yhdeksän miljoonaa dollaria ihan konkreettista ”syömävelkaa”. Laina otettiin alunperin United States Grain Companyltä. www.itsenaisyys100.fi Häikiö ym. Sekä US 8.7.1920

I maailmansodan jälkeisen Euroopan velkasuhteet olivat erittäin sekavat. Yksi maa oli velkaa toiselle ja toinen kolmannelle, joka puolestaan oli velkaa sille ensimmäiselle. Monimutkaisuutta lisäsi vielä sodan jälkeen sovitut sotakorvaukset häviäjien ja voittajien kesken. Näitä suhteita pyrittiin selvittelemään Yhdysvalloissa vuonna 1923 suuressa hallitusten välisessä neuvottelussa.Hjerppe&Ikonen 1995

Suomen osalta siellä sovittiin, että vuonna 1919 syntynyt dollarivelka vakautettiin Suomen valtion pitkäaikaiseksi obligaatiolainaksi. Tämä ”Hooverin-laina” oli juoksuajaltaan 62 vuoden mittainen ja korko vaihteli 3 ja 3,5 prosentin välillä. Paasikivi, s.421

Kyseessä oli Suomen ensimmäinen dollaripohjainen obligaatiolaina. Autonomian aikana Senaatti oli laskenut obligaatioita liikkeelle Saksaan, Ranskaan sekä Englantiin. Näillä monivaluuttaisilla obligaatiolainoilla rahoitettiin pääasiassa rautateiden rakentamista Suomeen sekä aiempien epäedullisten obligaatiolainojen markkinoilta vetämisiä. Katso lisää autonomian ajan obligaatiolainoista.

Vuonna 1921 itsenäisen Suomen lainasalkussa oli vielä Rothscildien vuonna 1889 järjestämä kolmessa eri valuutassa määritelty obligaatiolaina. Lisäksi oli neljä ranskalaista Credit Lyonnais`n monivaluuttaista obligaatiolainaa sekä vuonna 1909 Lontoosta pankkiirien Hambro & Son järjestämä puntalaina, jonka määrät ilmoitettiin punnan lisäksi neljässä muussa valuutassa, muun muassa Saksan markoissa. Gadd, 1921

Kultakannan aikaan 1800-luvun lopulla oli normaalia, että obligaatiolainoilla oli pitkä juoksuaika ja että lainan määrä ilmoitettiin monessa eri valuutassa sen mukaan, minkä maiden markkinoille lainaa oli alun perin tarkoitus markkinoida. Kultakanta takasi vakaat valuuttakurssit, eikä lainoissa nähty olevan sen enempää inflaatio- kuin devalvaatioriskiäkään. Vuonna 1915 ensimmäisen maailmansodan myötä eri valuuttojen sitominen kultakantaan päättyi. Samalla valuutat lähtivät kellumaan ja inflaatio pääsi irti monessa maassa. Pitkäaikaiset matalakorkoiset monivaluuttalainat eivät enää olleetkaan niin turvallisia. Arola 1991, s.425

Sijoittajalle monivaluuttalainat olivat mielenkiintoisia. Yksittäisen obligaation haltijat pystyivät nostamaan korkonsa ja lyhennyksensä valintansa mukaan obligaation ehtojen mukaisesti useassa valinnaisessa valuutassa. Esimerkiksi Credit Lyonnais´in vuoden 1901 rautatieobligaatiossa määriteltiin yksittäisen obligaation valuutat ja niiden suhteet seuraavasti: ”Lettre B obligationMarks finlandais 500 – Francs 500 – Kronor 360 – Reichsmark 404”.

Kun kultakannan aikaan valuutat määriteltiin suhteessa kultaan, niin valuuttakurssit eivät voineet keskenään vaihdella. Kultakannan päättyessä myös obligaatioiden tilanne muuttui. Valuuttakurssit kehittyivät nyt eri suuntiin ja yksi obligaation valuutoista saattoi muodostua merkittävästi     toista ”edullisemmaksi”. Luonnollisesti tämä edullisuus näyttäytyi eri lailla lainan emittoineen valtion tai sijoittajan silmin.

Yllä mainittujen valuuttamääräisten obligaatiolainojen takia Suomi oli pakotettu vuonna 1921 säätämään lain (151/29.5.1921), jonka mukaan ”ulkomaan rahassa” annettuja obligaatioita ja korkolippuja sai lunastaa takaisin vain Suomen markoilla tai eräin poikkeuksin obligaatiossa mainitun maan rahassa. Käytännössä tällä lailla haluttiin estää obligaatioiden/korkojen lunastaminen vahvistuneilla Ruotsin kruunuilla. Tämä eräs poikkeus tarkoitti puolestaan Ranskan frangia, se kun oli devalvoitunut vielä markkaakin enemmän.

Tämä pakkoraossa säädetty laki aiheutti Suomelle oikeudenkäyntejä ja suurta mainehaittaa kansainvälisillä rahoitusmarkkinoilla. Erityisen happamia asiasta oltiin luonnollisesti Ranskassa, kun heiltä vietiin mahdollisuus lunastaa frangeilla merkkaamiaan obligaatioita jollain vahvemmalla valuutalla. Suomi ajautuikin Ranskan luottomarkkinoilla samaan kategoriaan latinalaisen Amerikan maiden kanssa. Yleinen mielipide näki, että uusia lainoja ei pidä myöntää sellaisille maille, jotka eivät järjestäneet vanhoja lainojaan sotaa edeltävälle tasolle. Myös Yhdysvalloissa markkinavoimat esittivät samanlaisia moitteita Suomea kohtaan. Hjerppe&Ikonen, 1995

Helsingin Sanomat kertoi 20.10.1927 saksalalaisten kanssa käytävistä neuvotteluista koskien eräiden suomalaisten obligaatioiden lunastamista. Meillä oli ulkona vielä yksi Saksassa myyty Saksan valuutan määräinen rautatielaina sekä muutama ranskalainen laina, joiden valuuttana oli Saksan markka sekä Ruotsin kruunu. Saksalaiset olivat perustellusti huolissaan, missä valuutassa lainat aikanaan maksettaisiin takaisin. Muitakin kansainvälisiä soraääniä kuului kansainvälisiltä rahamarkkinoilta.

HS 11.3.1928

Seuraavan kerran Suomen huono kansainvälinen maine nousi esiin vuonna 1928, kun Suomi laski USA:n markkinoille 30 vuoden dollarilainan 5,5 prosentin korolla. Lainan koko oli 15 miljoonaa dollaria ja sillä oli tarkoitus lunastaa markkinoilta aiemmat dollarilainat vuodelta 1919 (6%) sekä 1921 (5,5%). Lainan Suomelle järjesti The National Bank of New York.

Yhdysvaltoihin myydyn suomalaisen dollarilainan ”säilytyskuitti” tai ”talletustodistus”, jolla käytiin kauppaa Amterdamin pörssiss vuonna 1928.

Lainalle haettiin noteerausta myös Amsterdamin pörssissä. Siellä tästä dollarilainasta annettiin ostajille eräänlainen väliaikaistodistus. Ranskalaiset sijoittajat eivät olleet unohtaneet, kun Suomi yksipuolisesti muutti monivaluuttaisten lainojen ehtoja ja he tekivät pörssilistauksesta vastalauseen. Hollantilaiset totesivat kuitenkin, että heidän osaltaan Suomi on aina hoitanut sitoumuksensa ja hylkäsivät ranskalaisten valituksen. Suomen maine ei mennyt kokonaan, vaikka puhtoiseen kilpeen lommo tulikin.

Ruotsiin vuonna 1921 myyty 110 Mmk:n markkamääräinen 10 vuoden ja 6,5 prosentin korolla.

Suomi sai kuitenkin 1920-luvulla otettua joitakin obligaatiolainoja ulkomailta, lähinnä Ruotsista sekä Yhdysvalloista. Laina-ajat olivat hyvinkin pitkiä (USA) ja korko 6-7 prosenttia, eli selvästi esimerkiksi Hooverin ”nälkälainaa” korkeammat. Suomeen ei luotettu, luottoriski oli kasvanut ja Neuvosto-Venäjäkin oli liian lähellä.  Näin Suomen lainojen riskipreemiot olivat poikkeuksellisen korkeat. Arola 1991, s. 436

Maailman maat palasivat valuuttoineen kultakantaan hetkeksi vuonna 1925. Tämän katsotaan auttaneen sodan jälkeistä elpymistä. Kuitenkin vuonna 1931 maailmantalous ajautui kriisiin ja finanssijärjestelmä romahti aiheuttaen globaalin laman. Kultakanta päättyi myös tähän. Tämän jälkeen markka devalvoitui merkittävästi ja dollarilainojen kustannukset markkoina nousivat merkittävästi.

Vuoden 1923 kymmenen miljoonan dollarin bondi. Obligaatiolainan juoksuaika 22 vuotta ja korko kuusi prosenttia. Allekirjoittajana valtionvarainministeri ja tuleva presidentti Risto Ryti. Lainan järjesti The National City Bank of New York. Obligaatiossa oli “kultaehto”.

Maailmanlaajuinen lama sai presidentiksi nousseen Herbert Hooverin miettimään Yhdysvaltojen ulkomaille lainaamia rahoja ja velallisten talouksia. Kaikki maat olivat pahassa pulassa ja toki lama runteli myös Yhdysvaltoja. Hoover esitti ja sai vuonna 1931 kongressissa läpi sotalainoja koskevan moratorion (lain täytäntöönpanon hidastus tai määräaikainen lykkäys) suurissa vaikeuksissa olleille velallismaille. Yhdysvalloilta sotalainaa saaneiden maiden ei tämän perusteella tarvinnut maksaa obligaatioiden korkoja eikä lyhennyksiä yhteen vuoteen.

Moratorio tarkoittaa kuitenkin vain lykkäystä, ei anteeksi antoa. Suomea lukuun ottamatta kaikki muut velallismaat kuitenkin lopettivat heti tai viimeistään kohta kaikkien ensimmäisen maailmansodan aikaisten sotalainojensa maksamisen romuttaen kaiken, mitä oli vuonna 1923 sovittu.

Riitta Hjerpen ja Vappu Ikosen tutkimusten mukaan se, että Suomi jatkoi maksujaan ja oli ainoa maa, joka maksoi sotavelkansa Yhdysvalloille, ei ollut vahinko. Näin ovat nimittäin jotkut aiemmin esittäneet. Myös sinisilmäisyyttä on epäilty syyksi sille, että Suomi hoiti sitoumuksensa.

Hjerpen ja Ikosen tutkimuksen mukaan päätös oli tietoinen ja se johtui siitä huonosta maineesta, mikä Suomella kansainvälisillä rahoitusmarkkinoilla jo oli. Täytyy myös ymmärtää se, että muiden maiden lainat olivat aidosti sodankäyntiä varten otettuja ja ne olivat siksi suuria. Meillä tilanne oli toinen. Suomen dollarimääräinen ”sotalaina” oli otettu sodan jälkeisen ajan nälänhädän voittamiseksi, eikä se ollut määrältään edes kovin suuri. Ei edes Suomen maksukyvylle.

Lainan hoitaminen sovitun mukaisesti osoittautui meille oikeaksi ratkaisuksi, ainakin maineenhallinnan kannalta. Yhdysvalloissa hallitus ja media nostivat Suomen korkealle hyveellisyyden jalustalle ainoana maana maailmassa, joka pitää mitä lupaa ja maksaa velkansa sentilleen kaikkien muiden vain lusmuillessa.

Vuonna 1936 Suomen Kuvalehden kannessa komeili Suomen Pankin pääjohtaja (ja tuleva presidentti) Risto Ryti lehtileikekirjapinon takana. Kuvateksti sanoo: ”Jälleen ainoa velanmaksaja. Suomen Pankin pääjohtaja Risto Rytin ja tasavallan presidentin Amerikasta saama lahjateos, johon on koottu velanmaksamista koskevat sanomalehtikirjoitukset.” Leikekirjoja oli seitsemän nidettä!

Suomen Kuvalehden kansikuva 11.1.1936

 

Tämä Suomen loistava maine eli Yhdysvalloissa pitkään. Hjerpen ja Ikosen mukaan amerikkalaisissa koulukirjoissa asiasta kerrottiin vielä 1990-luvulla. Näin Yhdysvalloissa on vielä pitkään päättäjiä, jotka jo koulussa oppivat, miten Suomeen voi luottaa. Suomen kansainvälinen luottoluokitus on ollut pitkään korkealla tasolla. Kun tähän lisätään vastuullisella toiminnalla ansaittu rehtiyden maine ja luotettavuus, voimme olla levollisin mielin. Hyvällä maineella on päästy monesta pälkähästä.

Maailmalla ja ajoittain myös Suomessa on herännyt ajatuksia, että valtionvelkaan voisi suhtautua jotenkin kevyesti ja jättää velat tarpeen tullen maksamatta. Historia osoittaa ainakin pienen Suomen kannalta tällaiset ajatukset sekä vastuuttomiksi että vaarallisiksi.

Yhdysvaltalaisessa lehdistössä esiintyi 1930-luvulla pitkään tämänkaltaisia pilapiirroksia. Niissä pieni ja köyhä Suomi nostettiin hyveellisyyden, reiluuden ja rehellisyyden puussa korkeimmalle oksalle. Ainoa maa, jonka velkasaldo on maksettujen sarakkeessa. Muiden rikkaiden ja mahtavien maiden sarakkeisiin merkitään taasen – luottotappio!      

                                                  

Suomi on aina saanut ja näyttää saavan jatkossakin ulkomailta luottoa pienellä marginaalilla. Erona vanhaan on ainoastaan se, että vuoden 1919 nälänhätään otettu konkreettinen ”syömävelka” on muuttunut jo aikoja sitten yleisen budjettialijäämän eli yli varojen elämisen kattamiseen velkarahalla, ja vauhti tuntuu vain kasvavan. Toivottavasti pystymme maksamaan kaikki joskus takaisin, jotta 100 vuotta sitten ansaittu hyvä maineemme ei joudu sinne kuuluisaan Kankkulan kaivoon.

Tai ei meidän nykyisten eläkeläisten noita velkoja tarvitse takaisin maksaa. Sen etuoikeuden me suuret ikäluokat olemme tyyllikkäästi jättämässä lapsillemme ja heidän lapsilleen.

Takaisin valikkoon