Maaorjista takaisin talonpojiksi…
Päivitetty 28.2.2024
Kuten prologissa jo kävi ilmi, niin obligaatioita voi käyttää moneen tarkoitukseen. Meillä rahoitettiin lähes koko 1800-luku erilaisia suuria infrahankkeita obligaatioilla. Haartmanin oivallus oli jo ensimmäisten lainojen kohdalla se, että suuria hankkeita voidaan rahoittaa keräämällä pienistä puroista vuolas virta, joka sitten kantaa isotkin hankkeet maaliin. Näin rahoitettiin ja tehtiin muun muassa Saimaan kanava ja rautateiden ensimmäinen runkoverkko.
Tämän kaltaisilla, johonkin hankkeeseen sidotuilla obligaatiolainoilla, valtio hankki rahaa vajaaseen kassaansa ja suoritti ne kustannusten muodossa toisaalle. Valtio otti velkaa ja käytti sitä johonkin konkreettiseen – valtio investoi. Valtion velanottoa leimasi tuolloin velan ”korvamerkitseminen”. Lainaa ei juurikaan otettu yleiseen tulevaan tarpeeseen, vaan lähes aina etukäteen kerrottuun hankkeeseen, jonka tulevilla tuotoilla velkaa oli määrä vuosittain lyhentää.
Lahjoitusmaiden lunastusobligaatioiden tarkoituksena ei ollut rakentaa kanavia tai rautateitä. Niiden ylevänä tarkoituksena oli ratkaista vaikea yhteiskunnallinen ongelma ja saattaa tarvittaessa vaikka velkarahalla suomalaiset talonpojat keskenään samaan asemaan riippumatta asuivatko he lännessä vanhoilla ruotsinvallan alueilla tai idässä entisillä venäläisten hallitsemilla alueilla.
Vuoden 1721 Uudenkaupungin rauhan ja vuoden 1743 Turun rauhan seurauksena laajat alueet silloisesta Ruotsi-Suomen itäisistä alueista liitettiin Venäjään. Uusi raja kulki Kyminjokea pohjoiseen ja Savonlinnan kautta Käkisalmen pohjoispuolelle. Aluetta kutsuttiin myöhemmin Vanhaksi Suomeksi.
Venäjä liitti alueet valtakuntaansa sen kiinteäksi osaksi ilman mitään erivapauksia. Vanha Suomi oli Venäjää ja siellä päti Venäjän lait ja asetukset. Maan ja ajan tavan mukaan yksinvaltaiset hallitsijat palkitsivat ystäviään ja liittolaisiaan myöntämällä näille lahjoitusmaina yksittäisiä tiloja tai jopa kokonaisia kyliä. Lahjojen ylhäiset saajat, eli donetaarit, keräsivät saamiltaan alueilta mm. verotulot. Lisäksi he pystyivät päättämään pitkälti alueen hallinnosta sekä oikeudenpidosta. Näin toimittiin siis myös Venäjälle kuuluneen Vanhan Suomen alueella.
Maattomien asema Venäjällä oli yleisesti ottaen erittäin huono, ja aika-ajoin myös suomalaiset, karjalaiset ja inkeriläiset lahjoitusalueiden asukkaat elivät lähes maaorjuuteen verrattavissa oloissa.
Suomen sodan jälkeen voittoisa keisari Aleksanteri I lupasi suomalaisille Porvoon säätyvaltiopäivillä vuonna 1809 autonomian osana Venäjän imperiumia. Kolme vuotta myöhemmin hyvä keisari liitti Vanhan Suomen takaisin muun Suomen yhteyteen, ja Venäjän maakuntana olleet entiset suomalaisalueet liitettiin Suomen Suuriruhtinaskuntaan. Kaupan mukana Suomi sai keisarin jakamat lahjoitusmaat jalosukuisine omistajineen ja ruhtinaallisine ongelmineen. Lahjoitusmaat sopivat tavattoman huonosti suomalaisen kansan oikeustajuun ja perinteeseen. Oli kuin kaurapuurossa olisi ollut ketsuppia.
Lahjoistusmaat olivat kun kivi kengässä omaa elämäänsä ja elämäntapaansa vähitellen rakentavassa Suomessa. Vuosien mittaan kivi hiersi yhä pahemmin ja lahjoitusmaita yritettiin lunastaa tavalla jos toisellakin. Asiasta tehtiin useita enemmän ja vähemmän yhteisymmärrykseen pohjautuvia lakeja ja asetuksia. Lahjoitusmaiden lunastaminen ei näillä edennyt riittävän nopeasti. Lopullinen ratkaisu tuli vasta ehdottoman ja pakottavan lunastuslainsäädännön myötä. Ja tähän tarvittiin tietenkin rahaa.
Valtion rahatilanne oli tuolloinkin kireä eikä kassassa ollut riittävästi varoja alueiden lunastamiseen. Obligaatioista tuli sopiva väline, jolla lahjoitusmaa-asia saatiin 1870-luvulla ratkeamaan. Joulukuun 6 päivä vuonna 1871 keisari antoi seuraavan armollisen julistuksen:
”Teemme tiettäväksi: Sittenkuin Suomenmaan Säädyt 1867 vuoden valtiopäivillä, Meidän Säädyille antamamme Armollisen esityksen johdosta, koskeva Wiipurin ja Mikkelin lääneissä olevain lahjoitusmaiden lunastamista, muun ohessa selittivät, että Hallitus valtuutetiin, jollei Säätyjen sitä ennen määräämät rahat ja valtionvaroista kentiesi karttuvat säästöt tarkoitukseen riittäisi, Säätyjen takausta vastaan, mieluimmin omasta maasta ottamaan korkeintansa neljä miljoonaa markkaa tekevän kuoletuslainan, niillä rahoilla osittain suorittaakseensa edellä mainittujen lahjoitusmaiden lunastushinnan, jotka sitten tulevat perintötilallisen oikeudella asujamille myytäviksi, ja Me Armossa olemme hyväksyneet ja vahvistaneet Säätyjen yllämainitun päätöksen, niin olemme Me, Suomen Senaatimme siitä tekemästä alamaisesta esityksestä sekä maan Kenraalikuvernöörikin kehoitukseen katsoen, Armossa tahtoneet antaa Senaatille vallan ruveta puheena olevan valtiolainan ottotoimiin, jonka ohessa olemme Armossa määränneet.”
Jokaisesta lainaemissiosta keisari antoi uuden oman armollisen julistuksensa. Vuonna 1875 julituksessa (17. helmikuuta) sanottiin esimerkiksi lainan määrästä näin:
”Puheena olevat velkasetelit, jotka tekevät 1875 vuoden setelinannon lahjoitusmaiden lunastamiseksi, jaetaan kolmeen sarjaan ja ulosannetaan niitä 9 750 kappaletta, joista 250 kappaletta, sarjana litt. A, ovat 1 000 markalle, 2 000 kappaletta, sarjana litt. B, 500 markalle ja 7 500 kappaletta, sarjana litt C, 100 markalle itse kukin.”
Valtio pyrki välttämään turhaa velkaantumista ja siksi keisari määräsi myös, että ”ulosantaminen, joka alkaa 1. päivänä toukokuuta, tapahtuu siten, että velkasetelit, sitä mukaa kuin varoja tarvitaan lahjoitusmaiden lunastamiseksi, mydään Suomen Pankin kautta…”
Keisarin julistuksissa oltiin säästölinjalla. Lainaa otetaan vasta, jos Senaatin omat rahat eivät riitä. Senaatti määräsi hankkeeseen valtion varoista kuutisen miljoonaa ja obligaatioilla rahoitettiin vuosien saatossa kymmenisen miljoonaa markkaa.
Keisarin julistuksessa puhuttiin myös siitä, että lahjoitusmaat myydään asukkaille perintömaiksi. Käytännössä valtio lunasti maat donaattoreilta ja jakoi/”myi” maat sen jälkeen tilallisille pitkällä maksuajalla ja 5 %:n korolla. Perintömaa tarkoitti sitä, että jos kauppa/lunastushinta tulee säädetyssä ajassa maksettua kruunulle takaisin, niin talollisten lapset voivat normaaliin tapaan periä isiensä maat. Tämä oli erittäin suuri yhteiskunnallinen uudistus tuohon aikaan.
Tätä samaa mallia käytettiin hyväksi Suomen itsenäistyttyä koko maata koskevan maattomien torppareiden ongelmien ratkaisemisessa. Rahakorvaus ja/tai obligaatiot torppareiden maiden omistajille ja maat sitten valtiolta torppareille pitkällä kuoletusajalla.
Lahjoitusmaiden lunastaminen ei käynyt ihan käden käänteessä. Jo ennen lunastusten alkamista donaattorit olivat käyneet vuosikymmeniä oikeutta suomalaisten pyrittyä monin tavoin rajoittamaan heidän ikiaikaisia ja meidän väärinä pitämiään etuoikeuksia.
Kaikkien lahjoitusmaiden lunastaminen oli kallis operaatio. Vuoden 1872 obligaatiolla kerätyt varat olivat vasta ensimmäinen erä. Jo seuraavana vuonna Senaatti päätti toisesta obligaatiosta samaan asiaan ja samojen aiempien päätösten ja asetusten perusteella. Tämä obligaatio oli hyvin saman näköinen edellisen vuoden lainan kanssa. Käytännössä vain vuosiluku oli eri.
Obligaatioita tarjottiin myyntiin koko maassa Suomen Pankin konttoreiden välityksellä. Porissa pankin toiminta kielikysymyksessä tuntui harmittavan erästä Satakunnan lukijaa. Lehdessä (5.4.1873) julkaistussa lukijakirjeessä nimimerkki ”Kysyjä” ihmetteli, miksi Porin Suomen Pankin ”Waihto-konttori” markkinoi näitä korkoa tuottavia ”waltion lainawelkaseteleitä” vain Porin ruotsinkielisessä sanomalehdessä? ”Wai onko nuo suomalaiset alhaisempaa kansastoa, jonka oikeudet ja edut eiwät ole yhtä pyhiä kuin ruotsalaisten?” Itse obligaatiosta kirjoittajalla ei kuitenkaan ollut moitittavaa, joten tyytymömyys on pantava enemmänkin vähitellen heräävän kielitaistelun piikkiin.
Lainan ehtojen mukainen lyhentäminen alkoi myös. Lainoille maksettiin kaksi kertaa vuodessa puolen vuoden kuponkikorko, yhteensä 4,5 prosenttia. Laina oli tarkoitus kuolettaa 39 vuodessa. Kuolettaminen tapahtui vuotuisten arpomisten kautta. Obligaatioiden sarjanumeroiden perusteella arvottiin tietty määrä obligaatioita, jotka lunastettiin kokonaisuudessaan halusi obligaation haltija tätä tai ei. Kyseessä oli arpajaiset, joissa voittonumeron nostaja ei välttämättä voittanutkaan. Kaikki riippui vallitsevasta korkotasosta ja uudelleen sijoittamisen houkuttavuudesta.
Senaatti varasi itselleen oikeuden lyhentää lainaa jonain vuotena enemmänkin kuin oli alun perin suunniteltu. Tähän riitti kolmen kuukauden ilmoitus ennen arvontapäivää. Valtio käytti tätä mahdollisuutta myöhemmin myös hyväkseen. Samanlaisia lunastusobligaatioita laskettiin liikkeelle kaikkiaan viisi eri emissiota. Eri vuosien velkakirjat olivat hyvin saman näköisiä. Lisäksi ne oli kaikki päivätty toukokuun ensimmäisenä kuutena eri vuonna. Kaikissa oli myös sama allekirjoittaja valtionvarain-toimituskunnan puheenjohtaja (vv. 1871-1897) Clas Herman Molander, joka oli myös Suomen historian pitkäaikaisin ”valtiovarainministeri”.
Mainittakoon tässä vielä, että Molander aateloitiin ansioistaan vuonna 1863 ja hän otti sukunsa tunnukseksi ”Rehellisyys maan perii”. Hän toteutti tätä mottoa myös itse esimerkillisesti. Molander ei jäänyt koskaan eläkeelle. Hän kuoli vuonna 1897 sydänkohtaukseen työpöytänsä ääreen 80 vuoden iässä.
Lahjoitusmaiden obligaatiot olivat Suomen toinen markkamääräinen obligaatiojärjestely. Aiemmin obligaatioita oli laskettu liikkeeseen hopearuplissa ja Saksan thaalereissa.
Senaatti laski vielä vuonna 1890 yhden tähän kokonaisuuteen liittyvän obligaation. Sillä lunastettiin alkuperäisten sääntöjen sallimalla tavalla jäljellä olevat lunastusmaiden lunastamiseen tarkoitetut obligaatiot. Vanhat lainat konvertoitiin uudeksi entistä matalakorkoisimmaksi. Uudessa lainassa on merkittävä ulkoinen ero aiempiin lainoihin. Vanhoissa obligaatioissa kannessa komeili isäntämaan symbolina kaksipäinen kotka. 1890-luvulle tultaessa suomalaisuusaate ja tietoisuus omasta kansasta ja kansallisuudesta oli kehittynyt jo niin pitkälle, että Suomen kielen lisäksi obligaatiossa oli painettu Suomen leijona, vaikka sillä ei vielä valtiollista ja virallista merkitystä ollutkaan.
Tämän uuden 4 prosentin lainan korko oli 0,5 prosenttiyksikköä alempi kuin alkuperäisten lainojen. Samoin kuoletusaika oli korkeintaan 30 vuotta. Lainan määrä 6,9 miljoonaa markkaa vastasi alkuperäisten neljän lainan jäljellä olevaa pääoma-arvoa. Valtion kannalta tilanne oli ollut jo pitkään ei-toivottava. Lainanhoitokulut ylittivät joka vuosi lahjotusmaiden myynnistä saatavat tulot ja siksi valtion kirjanpidossa oli tämän näiden lainojen osalta vajetta, joka kasvoi joka vuosi.
Tästä syystä aiemmat lainat piti järjestää uudelleen. Valtio päätyi säätyjen hyväksymänä ratkaisuun, jossa ”hallitus valtuutetaan, niitten jäljellä olevien 4,5 %:n obligatsionein lunastamiseksi, jotka ovat annetut lahjoitusmaiden ostamista varten, omasta maasta sopivina aikoina ottamaan sarjoihin jaettuna lainaa tarpeelliseen määrään, enintään 4 %:n korkoa vastaan; jota lainaa ei arpomalla lunasteta, vaan valtiovaraston varoja myöten ulossanomisen jälkeen sarjoittain lunastetaan viimeistään 30 vuoden kuluessa lainan ottamisesta.” (Sanomia Turusta 31.03.1888)
Tätä samaa menetelmää oli jo kokeiltu vuoden 1868 kotimaahan myydyn ensimmäisen markkaobligaation aikana. Tässä kuuden vuoden mittaisessa ennatuslainassa oli useita eri sarjoja ja niitä liikkeeseenlaskija pystyi lainaehtojen mukaan yksitellen lunastamaan, jos ja kun rahaa oli. Kummankaan lainan osalta ehdoissa ei ollut velvoitetta lunastaa, ainoastaan oikeus tarvittaessa näin tehdä. Näiden kotimaisten lainojen lyhennystavat poikkesivat ulkomaille myydyistä valtiolainoista, joita lyhennettiin arpomalla. Sarjoittain lyhentäminen muistuttaa etäisesti myöhempien aikojen tasalyhenteisiä obligaatiolainoja, joiden osalta lyhennettiin sama määrä lainaa joka vuosi. Mutta näistä lisää seuraavalla vuosisadalla.
Tämän uuden konvertointilainan käytännön hoidosta vastasi Valtionkonttori, kuten se oli myös hoitanut alkuperäisten lainojen juoksevia asioita. Valtionkonttori hoiti myös maiden luovutukset talonpojille sekä heidän maksujensa seurannan. Näin tämä kansalaisten tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden kannalta tärkeä yhteiskunnallinen epäkohta saatiin hoidettua obligaatiolainoja viisaasti käyttäen pois pöydältä.