Valitse sivu

Maaorjista takaisin talonpojiksi…

Lahjoitusmaiden lunastuksen obligaatiosarjan ensimmäinen emissio 1.5.1872. Kaikissa lainoissa allekirjoittajana oli pitkäaikainen valtiovaraintomituskunnan johtaja (valtiovarainministeri) Clas Herman Molander. Kuvassa 100 markan nimellisarvoinen obligaatio sarja C. (Kansallismuseo)

Kuten prologissa jo kävi ilmi, niin obligaatioita voi käyttää moneen tarkoitukseen. Meillä rahoitettiin lähes koko 1800-luku erilaisia suuria infrahankkeita obligaatioilla. Haartmanin oivallus oli jo ensimmäisten lainojen kohdalla se, että suuria hankkeita voidaan rahoittaa keräämällä pienistä puroista vuolas virta, joka sitten kantaa isotkin hankkeet maaliin. Näin rahoitettiin ja tehtiin muun muassa Saimaan kanava ja rautateiden ensimmäinen runkoverkko.

Tämän kaltaisilla, johonkin hankkeeseen sidotuilla obligaatiolainoilla, valtio hankki rahaa vajaaseen kassaansa ja suoritti ne kustannusten muodossa toisaalle. Valtio otti velkaa ja käytti sitä johonkin konkreettiseen. Valtion velanottoa leimasi tuolloin velan ”korvamerkitseminen”. Lainaa ei juurikaan otettu yleiseen tulevaan tarpeeseen, vaan lähes aina etukäteen kerrottuun hankkeeseen, jonka hankkeen tulevilla tuotoilla velka oli määrä vuosittain lyhentää.

Lahjoitusmaiden lunastusobligaatioiden tarkoituksena ei ollut rakentaa kanavia tai rautateitä. Niiden ylevänä tarkoituksena oli ratkaista vaikea yhteiskunnallinen ongelma ja saattaa tarvittaessa vaikka velkarahalla suomalaiset talonpojat keskenään samaan asemaan riippumatta asuivatko he lännessä vanhoilla ruotsinvallan alueilla tai idässä entisillä venäläisten hallitsemilla alueilla. Lahjoitusmaita lunastettiin sekä valtion kassassa olevilla varoilla että yleisölle myydyistä obligaatioista saaduilla varoilla. Jos valtio pyöräyttää setelikonetta liian tiuhaan, on vaarana inflaatio. Obligaatiopainokoneen käyttö lisää vain valtion velkaa. Obligaatioista on moneen lähtöön.

Vuoden 1721 Uudenkaupungin rauhan ja vuoden 1743 Turun rauhan seurauksena laajat alueet silloisesta Ruotsi-Suomen itäisistä alueista liitettiin Venäjään. Uusi raja kulki Kyminjokea pohjoiseen ja Savonlinnan kautta Käkisalmen pohjoispuolelle. Aluetta kutsuttiin myöhemmin Vanhaksi Suomeksi.

Vanha Suomi.

Venäjä liitti alueet valtakuntaansa sen kiinteäksi osaksi ilman mitään erivapauksia. Maan ja ajan tavan mukaan yksinvaltaiset hallitsijat palkitsivat ystäviään ja liittolaisiaan myöntämällä näille lahjoitusmaina yksittäisiä tiloja tai jopa kokonaisia kyliä. Lahjojen ylhäiset saajat, eli donetaarit, keräsivät saamiltaan alueilta mm. verotulot. Lisäksi he pystyivät päättämään pitkälti alueen hallinnosta sekä oikeudenpidosta. Näin toimittiin myös Venäjälle kuuluneen Vanhan Suomen alueella.

Maattomien asema Venäjällä oli yleisesti ottaen erittäin huono, ja aika-ajoin myös suomalaiset, karjalaiset ja inkeriläiset lahjoitusalueiden asukkaat elivät lähes maaorjuuteen verrattavissa oloissa.

Suomen sodan jälkeen voittoisa keisari Aleksanteri I lupasi suomalaisille Porvoon säätyvaltiopäivillä vuonna 1809 autonomian osana Venäjän imperiumia. Kolme vuotta myöhemmin hyvä keisari liitti Vanhan Suomen takaisin muun Suomen yhteyteen, ja Venäjän maakuntana olleet entiset suomalaisalueet liitettiin Suomen Suuriruhtinaskuntaan. Kaupan mukana Suomi sai keisarin jakamat lahjoitusmaat jalosukuisine omistajineen ja ruhtinaallisine ongelmineen. Lahjoitusmaat sopivat tavattoman huonosti suomalaisen kansan oikeustajuun ja perinteeseen. Oli kuin kaurapuurossa olisi ollut ketsuppia.

Vuoden 1873 emission sarja A:n osakekirja a´ 1 000 markkaa.

Valtion rahatilanne oli tuolloinkin kireä eikä kassassa ollut riittävästi varoja alueiden lunastamiseen olevilla rahoilla. Obligaatioista tuli sopiva väline, jolla lahjoitusmaa-asia saatiin 1870-luvulla ratkeamaan. Joulukuun 6 päivä vuonna 1871 keisari antoi seuraavan armollisen julistuksen:

”Teemme tiettäväksi: Sittenkuin Suomenmaan Säädyt 1867 vuoden valtiopäivillä, Meidän Säädyille antamamme Armollisen esityksen johdosta, koskeva Wiipurin ja Mikkelin lääneissä olevain lahjoitusmaiden lunastamista, muun ohessa selittivät, että Hallitus valtuutetiin, jollei Säätyjen sitä ennen määräämät rahat ja valtionvaroista kentiesi karttuvat säästöt tarkoitukseen riittäisi, Säätyjen takausta vastaan, mieluimmin omasta maasta ottamaan korkeintansa neljä miljoonaa markkaa tekevän kuoletuslainan, niillä rahoilla osittain suorittaakseensa edellä mainittujen lahjoitusmaiden lunastushinnan, jotka sitten tulevat perintötilallisen oikeudella asujamille myytäviksi, ja Me Armossa olemme hyväksyneet ja vahvistaneet Säätyjen yllämainitun päätöksen, niin olemme Me, Suomen Senaatimme siitä tekemästä alamaisesta esityksestä sekä maan Kenraalikuvernöörikin kehoitukseen katsoen, Armossa tahtoneet antaa Senaatille vallan ruveta puheena olevan valtiolainan ottotoimiin, jonka ohessa olemme Armossa määränneet.” 

Aleksanteri I. Museovirasto

Jokaisesta lainaemissiosta keisari antoi uuden oman armollisen julistuksensa. Vuonna 1875 julituksessa (17. helmikuuta) sanottiin esimerkiksi lainan määrästä näin:

”Puheena olevat velkasetelit, jotka tekevät 1875 vuoden setelinannon lahjoitusmaiden lunastamiseksi, jaetaan kolmeen sarjaan ja ulosannetaan niitä 9 750 kappaletta, joista 250 kappaletta, sarjana litt. A, ovat 1 000 markalle, 2 000 kappaletta, sarjana litt. B, 500 markalle ja 7 500 kappaletta, sarjana litt C, 100 markalle itse kukin.”

Valtio pyrki välttämään turhaa velkaantumista ja siksi keisari määräsi myös, että ”ulosantaminen, joka alkaa 1. päivänä toukokuuta, tapahtuu siten, että velkasetelit, sitä mukaa kuin varoja tarvitaan lahjoitusmaiden lunastamiseksi, mydään Suomen Pankin kautta…”

Keisarin julistuksissa oltiin säästölinjalla. Lainaa otetaan vasta, jos Senaatin omat rahat eivät riitä. Senaatti määräsi hankkeeseen valtion varoista kuutisen miljoonaa ja obligaatioilla rahoitettiin vuosien saatossa kymmenisen miljoonaa markkaa.

Keisarin julistuksessa puhuttiin myös siitä, että lahjoitusmaat myydään asukkaille perintömaiksi. Käytännössä valtio lunasti maat donaattoreilta ja jakoi/”myi” maat sen jälkeen tilallisille pitkällä maksuajalla ja 5 %:n korolla. Perintömaa tarkoitti sitä, että jos kauppa/lunastushinta tulee säädetyssä ajassa maksettua kruunulle takaisin, niin talollisten lapset voivat normaaliin tapaan periä isiensä maat. Tämä oli erittäin suuri yhteiskunnallinen uudistus tuohon aikaan.

Tätä samaa mallia käytettiin hyväksi Suomen itsenäistyttyä koko maata koskevan maattomien torppareiden ongelmien ratkaisemisessa. Rahakorvaus ja/tai obligaatiot torppareiden maiden omistajille ja maat sitten valtiolta torppareille pitkällä kuoletusajalla.

Lahjoitusmaiden lunastamiseen käytetyn obligaation vuoden 1875 emissio – sarja B arvoltaan 500 markkaa. Kansallismuseo

Lahjoitusmaiden lunastaminen ei käynyt ihan käden käänteessä. Jo ennen lunastusten alkamista donaattorit olivat käyneet vuosikymmeniä oikeutta suomalaisten pyrittyä monin tavoin rajoittamaan heidän ikiaikaisia ja meidän väärinä pitämiään etuoikeuksia.

Kaikkien lahjoitusmaiden lunastaminen oli kallis operaatio. Vuoden 1872 obligaatiolla kerätyt varat olivat vasta ensimmäinen erä. Jo seuraavana vuonna Senaatti päätti toisesta obligaatiosta samaan asiaan ja samojen aiempien päätösten ja asetusten perusteella. Tämä obligaatio oli hyvin saman näköinen edellisen vuoden lainan kanssa. Käytännössä vain vuosiluku oli eri.

Lahjoitusmaiden lunastamisen kuudennen emission velkakirja päivätty 1.5.1880 (Kansallismuseo)

Lainan ehtojen mukainen lyhentäminen alkoi myös. Lainoille maksettiin kaksi kertaa vuodessa puolen vuoden kuponkikorko, yhteensä 4,5 prosenttia. Laina oli tarkoitus kuolettaa 39 vuodessa. Kuolettaminen tapahtui vuotuisten arpomisten kautta. Obligaatioiden sarjanumeroiden perusteella arvottiin tietty määrä obligaatioita, jotka lunastettiin kokonaisuudessaan halusi obligaation haltija tätä tai ei. Kyseessä oli arpajaiset, joissa voittonumeron nostaja ei välttämättä voittanutkaan. Kaikki riippui vallitsevasta korkotasosta ja uudelleen sijoittamisen houkuttavuudesta.

Senaatti varasi itselleen oikeuden lyhentää lainaa jonain vuotena enemmänkin kuin oli alun perin suunniteltu. Tähän riitti kolmen kuukauden ilmoitus ennen arvontapäivää. Valtio käytti tätä mahdollisuutta myöhemmin myös hyväkseen. Samanlaisia lunastusobligaatioita laskettiin liikkeelle kaikkiaan kuusi eri emissiota. Eri vuosien velkakirjat olivat hyvin saman näköisiä. Lisäksi ne oli kaikki päivätty toukokuun ensimmäisenä kuutena eri vuonna. Kaikissa oli myös sama allekirjoittaja  valtionvarain-toimituskunnan puheenjohtaja (vv. 1871-1882) Clas Herman Molander, joka oli myös Suomen historian pitkäaikaisin ”valtiovarainministeri”.

On myös syytä todeta, että lahjoitusmaiden obligaatiot olivat Suomen ensimmäiset markkamääräiset obligaatiolainat. Aiemmin obligaatioita oli laskettu liikkeeseen hopearuplissa ja Saksan thaalereissa.

Senaatti laski vielä vuonna 1890 yhden tähän kokonaisuuteen liittyvän obligaation. Sillä lunastettiin alkuperäisten sääntöjen sallimalla tavalla jäljellä olevat lunastusmaiden lunastamiseen tarkoitetut obligaatiot. Vanhat lainat konvertoitiin uudeksi entistä matalakorkoisimmaksi.

Suomen Suuriruhtinaanmaan 4 % valtionlaina obligatsiooni vuodelta 1890 poikkesi edeltäjistään myös ulkoisesti. Toki sekin oli jostain syystä päivätty toukokuun 1. päivänä. Allekirjoittajana oli yhä Molander, vaikka hän ei enää virassaan ollutkaan. Kannattaa myös huomata, että tämä laina oli nimeltään ”Valtiolaina”, kun aiemmat olivat olleet ”Welkaseteleitä”. Obligaatio haki muotojaan myös termistön osalta.

Tämän uuden lainan korko oli 0,5 prosenttiyksikköä alempi kuin alkuperäisten lainojen. Samoin kuoletusaika oli korkeintaan 30 vuotta. Lainan määrä 6,9 miljoonaa markkaa vastasi alkuperäisten kuuden lainan jäljellä olevaa pääoma-arvoa.

Tämän uuden konvertointilainan käytännön hoidosta vastasi Valtionkonttori, kuten se oli myös hoitanut alkuperäisten lainojen juoksevia asioita. Valtionkonttori hoiti myös maiden luovutukset talonpojille sekä heidän maksujensa seurannan. Näin tämä kansalaisten tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden kannalta tärkeä yhteiskunnallinen epäkohta saatiin hoidettua obligaatiolainoja viisaasti käyttäen pois pöydältä.