Kaikkien tuntemasta Juho Kusti Paasikivestä on ollut taloushistorian harrastajille paljon apua ja iloa. Hänen uransa tasavallan presidenttinä, pääministerinä… ja vaikka missä tehtävässä, tarjosi hänelle ainutkertaisen ja monipuolisen näkymän itsenäistyvän sekä myöhemmin itsenäisen Suomen valtiollisiin ja taloudellisiin asioihin. Hän on kiitettävästi myös käsitellyt näitä asioita eri muistelmateoksissaan. Erityisen ilahduttavaa obligaatioiden kerääjälle ovat hänen kirjalliset katsauksensa ja esityksensä 1800-luvun rahaoloista ja valtion velasta. Niistä teksteistä on selvinnyt monta hankalaa asiaa ja obligaatiot pelkkinä paperilappuina ovat alkaneet puhua kansakunnan tarinaa. Kiitos Juho Kustille myös tästä artikkelista, joka pohjautuu pitkälti hänen muistelmiinsa.
Paasikiven muistelmia sortovuosilta II, Werner Söderström Osakeyhtiö, Werner Söderström Osakeyhtiön kirjapainossa Porvoossa 1967. Helpoimmin J. K. Paasikiven maailmaan pääsee sukeltamaan Paasikivi-Seuran (Martti Häikiö) ylläpitämillä sivuilla www.jkpaasikivi.fi
Tämä artikkeli pohjautuu myös Valtiokonttorin apulaisjohtaja VTT Mika Arolan puheenvuoroon J. K. Paasikivi 150 vuotta – Suomen taloudellinen hyvinvointi -virtuaaliseminaarissa 28.8.2020. Esitelmä löytyy täältä. Mika Arola on myös kirjoittanut artikkelin samasta teemasta www.jkpaasikivi.fi sivulle.
Juho Kusti ansaitsee siksikin saada kuvansa tämän artikkelin alkuun. Olihan tämä vuoden 1909 obligaatiolaina hänen järjestämänsä ja vaikeina aikoina hankkimansa. Mutkia oli matkassa enemmän kuin kohtuullista olisi, ja niitä tässä nyt lähdemme selvittämään Juho Kustin itsensä kertomana.
Uuden lainan tarve
Juho Kusti Paasikivi nousi valtionkonttorin pääjohtajaksi 33 vuoden iässä vuonna 1903. Vuosina 1908-1909 hän toimi Edvard Hjeltin johtaman senaatin (hallitus) valtionvaraintoimituskunnan päällikkönä, eli nykytermein valtiovarainministerinä. Hänen ensimmäisiä tehtäviään oli paikata valtiontaloudessa ollut ammottava vaje uudella ulkomaisella obligaatiolainalla.
Kulkulaitosrahastoon oli syntynyt merkittävä alijäämä, joka oli katettava. Viimeiset säätyvaltiopäivät oli vuonna 1906 jo tehnyt päätöksen uuden ulkomaisen lainan otosta. Korko oli päätetty 4 prosentiin. Seuraavana vuonna uusi yksikamarinen eduskunta joutui heti toteamaan markkinatilanteen sellaiseksi, että tarvittaessa korko voisi olla ”vähän” korkeampikin. Tammikuussa 1908 senaatti antoi Suomen Pankille toimeksiannon lainan käytännön järjestämisestä.
Suomen Suuriruhtinaskunnassa oli ulkomaisia obligaatiolainoja otettu ensin Saksasta ( 7-8 kpl) ja sitten Ranskasta (4 kpl). Olipa yksi laina joudettu huonoilla ehdoilla ottamaan Pietaristakin. Suomen Pankki kääntyi vanhasta muistista Stockholms Enskilda Bankin pääjohtajan Knut Agathon Wallenbergin puoleen, joka oli järjestänyt aiemmat ranskalaiset lainat. Knut Agathon kuului kuuluun Wallenbergien mahtisukuun ja pankin omistamisen lisäksi hän toimi politiikassa jopa ministerinä.
Suomen vanhojen valtionobligaatioiden kurssit olivat tuolloin Keski-Euroopassa alhaiset ja tämä sekä yleinen rahankysyntä aiheuttivat sen, että Wallenberg joutui esittelemään Suomelle huonoja obligaatioehtoja. Pankkivaltuusmiehet pitivät ehtoja liian kovina, vaikka Suomen Pankin johtokunta yleisessä rahapulassa olisi ne halunnutkin hyväksyä. Wallenbergin ehdoilla lainahanke ei näin edennyt maaliin asti.
Samaan aikaan Venäjällä emämaan hallinossa herättiin Suomen haluihin hakea rahoitusta lännestä ja esitettiin asiasta huolensa – eikö venäläinen raha ja Pietarin pankit kelpaa suuriruhtinaskunnalle? Suomen kenraalikuvernööri Böckmann sai Pietarista vähän ohjeistusta ja näiden mukaisesti hän yritti painostaa lainan valmistelijoita. Onneksi vastauskin oli valmiina. Pietarin pankeilta oli turhaan pyydetty tarjouksia lainasta. Niitä ei tullut.
Sen sijaan Ranskasta tuli uusi tarjous, jonka Paasikivelle esitteli sikäläisen konsortion puolesta kreivi de Chevilly. Tällä kertaa lainan ehdot olivat Suomen päässä hyväksyttävissä ja näin asi eteni suotuisasti.
Kieltolaki sulki Ranskan rahoitusmarkkinat Suomelta
Maailma olisi aivan liian helppo ja ilmeinen paikka, jos kaikki menisi aina suunnitelmien mukaan. Joskus pitää olla vähän mutkiakin, että ei menisi liian hyvin. Yllättäen Ranskasta liihottikin Helsinkiin musta joutsen, jota kukaan ei ollut osannut ennakoida. Sijoitusmaailmassa musta joutsen tarkoittaa erittäin epätodennäköistä tapahtumaa, jota on vaikea tai mahdoton ennustaa ja jolla on suuret vaikutukset.
Ranskalaiset olivat saaneet kuulla, että Suomessa suunniteltiin kieltolakia, joka olisi kieltänyt ranskalaisten viinien ja muiden alkoholijuomien myymisen Suomessa. Ei ole tiedossa, miten paljon ranskalaista viiniä, samppanjaa sekä konjakkia Suomessa tuolloin nautittiin. Intressi ei välttämättä ollut aivan niin iso, että kokonainen obligaatoboikotti olisi ollut tarpeen. Kyse oli enemmänkin periaatteesta ja vaarallisen esimerkin tuomitsemisesta. Suomi oli ensimmäinen kieltolakimaa Euroopassa ja tätä Ranskassa haluttiin vastustaa.
Kreivi de Chevilly yritti turhaan saada Suomesta kieltolakia vastustavia poliittisia sitoumuksia. Kieltolakikammossa oli hänen mukaansa kyse siitä, että Ranskassa yksikään hallitus ei pysyisi pystyssä, jos se ei edistäisi sikäläisten viininviljelijöiden etuja. Kompromissia ei kyetty löytämään ja ranskalainen konsortio joutui vetäytymään hankkeesta. Ranskan hallitus seisoi päätöksensä takana, eikä olisi sallinut punaviinittömän maan valtionlainoille noteerausta Pariisin pörssiin.
Niinpä hyvä kreivi joutui kirjottamaan Paasikivelle ikävän kirjeen:
”Huolimatta ponnistuksistamme ulkoasiainministeriössä, on meidän ollut mahdotonta saada suostumus lainan noteeraukseen Pariisin pörssissä, koska emme ole voineet ennakolta hankkia muodollista selitystä siitä, että Suomen eduskunnan hyväksymä väkijuomalaki ei tulisi saamaan senaatin puoltolausetta. Kun emme saaneet sellaista käsitystä, ei senaatin eikä muidenkaan viranomaisten puolelta, jotka viime kädessä tulevat antamaan lausuntonsa asiassa, niin edustamani konsortio on ollut pakotettu jättämään lainan hankkimisen sikseen…”
Jälkimaailma on tässäkin asiassa menneisyyttä viisaampi. Vaikka Suomen Suuriruhtinanmaan eduskunta päättikin kieltolaista vuonna 1907, ei se ihan heti käytännössä toteutunut. Päätöksiä tuli ajan saatossa useampia ja ne seilasivat Pietariin ja takaisin useamman kerran, välillä aina huilaten vuoden tai kaksi. Venäjän alusmaassa kieltolaista päättäminen ei ollut ihan ilmoitusasia. Viimein vuonna 1917 hajaannuksen tilassa olevan Venäjän halinto hyväksyi Suomen ajaman kieltolain niin, että se astuisi voimaan kahden vuoden päästä. Näin ranskalaisille vuonna 1909 kynnyskysymykseksi noussut kieltolaki toteutui vasta vuonna 1919. Olisikohan obligaatiolainalle saatu noteeraus Pariisiin, jos Paasikivi olisi voinut luvata, että… kieltolaki ehei – ei ainakaan kymmeneen vuoteen?
Suomi törmäsi jälleen tähän samaan ranskalaiseen protektionismiin vuonna 1931 kultakannan loppumisen jälkimainingeissa. Tästä enemmän palkinto-obligaatioista kertovassa artikkelissa.
Juutalaisten kohtelu Suomessa uhkasi sulkea meiltä myös Lontoon rahamarkkinat
Paasikivi ei juuri ilahtunut Ranskan terveisistä ja pakeista. Ranskan rahahanojen sulkeuduttua ainoa vaihtoehto oli kääntyä Lontoon puoleen. Tästä Paasikivi kävi oman henkisen paininsa. ”Tämä oli minulle ikävä tieto. Olin huolissani ja alakuloisella mielellä. Rahaa tarvittiin. Saksan rahamarkkinat olimme jo kaksi vuosikymmentä sitten sitten jättäneet ja ne olivat siihen aikaan heikot. Englannissa taas olimme aivan tuntemattomat. Sinne ei ollut yhtään lainaamme sijoitettu.”
Näitä pohtiessaan Paasikiven puheille tuli ruotsalainen pankkimies Louis Fraenckel, joka oli Stockholms Handelsbankenin pääjohtaja. Hän lupasi yrittää järjestää Suomelle lainaa Lontoosta. Asia eteni suotuisasti ja sekä Suomen Pankin johtokunta että pankkivaltuumiehet saattoivat yhdessä tuumin hyväksyä tunnetun Lontoolaisen pankkihuoneen C. J. Hambro & Son 89,5 prosentin nettolainatarjouksen.
Tämä Fraenckel oli Suomessa entuudestaan tuttu mies. Hän oli muun muassa tarjoamassa meille (turhaan) vuoden 1881 Saksaan myytyä valtiolainaa, jolla konvertoitiin aiempia ja kalliimpia lainoja.
Lainakonsortiossa oli mukana Hambron lisäksi myös The Union Bank of London and Smiths Bank Limited sekä kolmantena Schweizerischer Bankverein. Paasikivi oli tyytyväinen, että Suomen ensimmäisellä Lontoon-lainalla oli näin vahvat kummit. Kaiken piti olla valmista, mutta sitten Paasikiven jo hyvin tuntema musta joutsen availi jälleen kohtalokkaita siipiään.
Juuri ennen lainan liikkeeseen laskua, tuli Lontosta Paasikivelle ”odottamaton vaikeus”. Hambron edustajat sähköttivät, että Lontoon lehdissä puhuttiin, kuinka Suomi kohtelee juutalaisia huonosti. Suomalaiset sosiaalidemoraatit kuulemma ajavat juutalaisrajoitusten kumoamista, mutta senaatti vastustaa ja on asialle ”vihamielinen”.
Suuressa Venäjän maassa oli pitkät perinteet antisemitismistä ja juutalaisten kaikenlaisesta sorrosta. Suomeen tämä heijastui asenteellisuuden lisäksi myös sillä tavalla, että Suomessa juutalaiset saivat asua ainoastaan Viipurissa, Turussa sekä Helsingissä. Ja silloinkin heitä sai olla vain rajallinen määrä. Lisäksi juutalaisten elinkeinonvapauttaan oli rajoitettu erittäin vomakkaasti.
Tyhjentävän kuvan juutalaisten asemasta tuolloisessa suomessa antaa Kauppalehden pääkirjoitus 13.1.1909. Tämän päivän lukijan silmiin teksti vaikuttaa käsittämättömältä ja arvomaailmaltaan kuin jostain vieraasta maasta ja kulttuurista. Se on kuitenkin ajankuva ja auttaa ymmärtämään sitä seuranneita tapahtumia.
”Nähtävästi juutalaiset eivät välitä varsinaisesta työnteosta ja tuppautuvat sen tähden kernaammin sellaisiin paikkakuntiin, joissa he voivat jättää karkeammat ammatit muihin kansalaisuuksiin kuuluvain suoritettavaksi ja itse ryhtyvät tuottoisempiin toimiin. Ja juutalaiset sijoittuvat mieluummin muiden kansain keskeen niinikään sen tähden, että he kaikesta päättäen eivät niin helposti eläisi toinen toisistaan, vaan heidän ympärillään täytyy olla muunuskoisia, joiden kanssa asioidessaan he parhaiten hyötyvät. – Näistäkin syistä olisi mielestämme kerrassaan kevytmielistä avata ovemme juutalaisille.”
Pankki tivasi Paasikiveltä, että ”tahtooko hallitus heti ilmoittaa ottavansa takaisin esityksensä tsaarille sekä kannattaa pyrkimyksiä täydellisten oikeuksien antamisesta juutalaisille?” Hambro lisäsi vielä uhkaavasti, että ”muuten pelkään, että laina epäonnistuu”. Ei käy Paasikiveä kateeksi edes jälkikäteen. Mustia joutsenia lenteli rahamarkkinoilla tuohon aikaan vähän liiankin kanssa.
Tarmokas Paasikivi ryhtyi heti toimeen ja neuvotteli senaattorien Castren ja Hjelt kanssa. Nopeasti Lontooseen lähti virallinen vastaus juutalaisasiasta Suomessa: ”Huhu juutalaisten oikeuksien supistamisesta perätön. Päinvastoin lakiehdotus heidän asemansa turvaamisesta ja oikeuksien laajentamisesta hallituksen toimesta valmistelun alaisena.”
Tämä riitti ja lainan merkintä lähti käyntiin ja tuli myös täysin merkityksi. Näin Lontoon pankkiirit, joista monet olivat juutalaista syntyperää, auttoivat Suomea rahoittamaan tärkeitä ratahankkeita sekä samalla paransivat Suomen ihmisoikeustilannetta. Olisikohan tämä ollut sellainen winwin-tilanne?
Tämä Paasikiven vuonna 1909 järjestämä valtiolaina Lontoosta oli autonomian aijan viimeinen suuri valtion yleisöobligaatiolaina. Tosin ensimmäisen maailmansodan myrskyisät vuodet pakottivat valtion kääntymään muutaman kerran hattu kourassa Pietarin ja Lontoon pankkien puoleen lyhyillä privatepacementeillä tai vekselityyppisillä ratkaisuilla.
Tämä viimeinen laina poikkesi monista edeltäjistään siitä, että tällä kertaa lainaa ei haettu mihinkään tiettyyn radanpätkään. Rahan tarve johtui, kuten jo todettua, valtion omista vajeista, jotka piti hoitaa velalla kuntoon. Kulkulaitosrahastoa oli kulutettu ratahankkeiden kanssa kovalla kädellä ja siltä osin tämäkin laina meni mutkan kautta rautateiden rahoitamiseen. Kuten nimikin sanoo – Goverment Railway Loan.
Viimeisiä rahoituksia ennen itsenäisyyttä
Autonomian ajan Suomen kansainväliset yleisöobligaatiolainat loppuivat vuoden 1909 Paasikiven Railway Loaniin. Rahantarve ei sen sijaan siihen loppunut. Ensimmäisen maailmansodan riehuessa maailmalla ei kansainvälisille rahamarkkinoille juuri ollut asiaa. Poikkeuksen teki Lontoossa majaansa pitävä The British Bank of Northern Commerse, jolta Suomi sai vuonna 1915 lyhyen kahden vuoden ja 30 miljoonan markan arvoisen lainan. Sterlingeissä laina oli 1 189 532 ja hilut päälle. Pankin oli muutama vuosi aiemmin Lontooseen perustanut Kunt Agaton Wallenberg usean kansainvälisen kumppaninsa kanssa. Pankin nimi ja Suomen sama luotto kertovat hyvin pankin perustamisen tavoitteet. Vuonna 1920 pankki fuusioitui vuoden 1909 Paasikiven lainan järjestäneen C. J. Hambro & Son kanssa. Uudeksi nimeksi tuli Hambros Bank.
Venäjältä saatu lyhyt vekselirahoitus jatkui aivan vallankumoukseen saakka.
