Valitse sivu

Suomen rataverkko vuonna 1875. Suuri osa 1800-luvun verkostosta rahoitettiin valtion obligaatiolainoilla.Kansalliskirjasto www.doria.fi

Suuriruhtinaanmaan aikana Suomessa laskettiin liikkeeseen noin 20 luetteloitua obligaatiolainaa.

Suomen Suuriruhtinaanmaan valtion obligaatiolaina 4%, 1859


Suomessa käytiin kiivasta keskustelua 1800-luvun puolessa välissä suurten infrastruktuurikohteiden suunnasta. Kaivetaanko järvien välille kanavia vai vedetäänkö uudelle keksinnölle, junalle, kiskoja poikki peltojen ja pitkin metsiä?

Kovinta ääntä asiasta pitivät aiemmin Saimaan kanavan rakentamisen obligaatioilla rahoittanut L. G. Haartman sekä hänen myöhempi seuraajansa senaatin raha-asiainjohtajana toiminut rautateiden ystävä J. W. Snellman.

Myös yleinen mielipide oli hereillä. Uutta rautatietä vierastettiin. Juna oli englantilainen keksintö, jota alussa oli myös kotimaassaan vastustettu pelolla ja kauhukuvilla. Pelättiin, että kovassa vauhdissa matkustajat tukehtuvat, kun ilmanpaine pakottaa kaiken hapen pois keuhkoista. Kova vauhti tarkoitti tuolloin suunnilleen samaa kuin mitä polkupyörällä pääsee alamäkeä.

Suomessa kansa kuvaili junakyytiä ”paholaisen kyydiksi – veturi on kuin itse paholainen, kiiltomusta, leveärintainen ja paksu kuin tynnöri, sillä on kiiltävät silmät päässä ja puhkii ja ähkii kuin mikäkin tuhniainen ja hihkuu kuin korven karhu.”  Kantanen, Aikamatka Kuopioon 2010, s.16

Snellman ja rautatiet voittivat taistelun tulevaisuuden kuljetusmuodosta. Asiaa selvitellyt komitea esitti rautatien rakentamista Helsingin ja Hämeenlinnan välille. Senaatti hyväksyi – äänestyksen jälkeen – ehdotuksen vuonna 1856. Enää puuttui vain rahoitus.

Seuraavana vuonna senaatti hyväksyi vanhojen vuoden 1844 Saimaaseteli -obligaatioiden uudelleen liikkeellelaskun useassa erässä 600 000 ruplan edestä. Samalla annettiin myös valtuutus 900 000 ruplan lisäjärjestelylle samaiselle lainatyypille. (Nevanlinna s. 46) 

Radan kustannusarvio oli 3,7 miljoonaa ruplaa, joten rahaa tarvittiin lisää. Kun maassa oli samaan aikaan Itämaisen sodan, huonon viljasadon sekä noususuhdanteen johdosta pula rahasta, päädyttiin ottamaan velkaa ulkomailta vastoin aiempaa Haartmanin linjaa. Tosin tässä tapauksessa laina vielä otettiin imperiumin sisältä.

Suomen Suurruhtinaskunnan valtio-obligaatio. Lainan antovuotena pidetään 1859, jolloin lainasta päätettiin. Lainaa laskettiin liikkeelle useita sarjoja eri päiväyksillä. Tässä sarja 8 vuodelta 1860. Nimellisarvo kaikissa 500 ruplaa ja korko vuodessa 20 ruplaa. Kuva Kansallismuseo.

Pietarilainen pankkiiriliike von Stieglitz järjesti Suomelle 50 vuoden obligaatiolainan neljän prosentin korolla vuonna 1859. Laina laskettiin liikkeeseen 500 000 ruplan erissä siten, että 500 ruplan arvoisia obligaatioita laskettiin aina 1 000 kappaletta kerralla. Huomattavaa on, että lainan emissiokurssi vaihteli 96,5 – 97,7 prosentin välillä.

Tämä laina oli ensimmäinen ja samalla viimeinen kerta, kun senaatti turvautui Pietarin pankkien tarjoamaan venäläiseen obligaatiorahoitukseen. Tämä oli myös ensimmäinen, mutta ei viimeinen laina, missä emissiokurssi oli alempi kuin lainan nimellisarvo. 500 ruplan obligaatiopaperista ei saatukaan 500 ruplaa, vaan pari prosenttiyksikköä vähemmän. Takaisin piti kuitenkin maksaa jokaisesta obligaatiosta tuo 500 ruplan nimellisarvo.

Lainasta saaduilla rahoilla Suomen Pankki maksoi pois Pietarin pankeilta aiemmin ottamiaan lyhytaikaisia luottoja ja vahvisti omaa tasettaan. Toki myös alettiin rakentamaan rautatietä, jota ei kuitenkaan ihan vielä näillä rahoilla saatu valmiiksi. Tämän ensimmäisen ja ainoan Venäjältä hankitun obligaatiolainan jälkeen alkoi 30 vuotta kestänyt saksalaissuuntaus, jossa vahvaa roolia esitti frankfurtilainen pankkiiri ja -liike Mayer Carl von Rothschild.

Oma markka, nälkävuodet ja pelastajana Rothschild – 1862 Obligaatiolaina Saksasta

Suomen Suurruhtinaskunnan pitkä marssi itsenäiseksi valtioksi otti suuren askeleen eteenpäin vuonna 1860, kun Suomi sai oman valuutan. Yksi markka vastasi ¼ osaa ruplasta. Tätä vaihtosuhdetta pidettiin yleisesti liian korkeana ja yleisesti puhuttiin ”pakkokurssista”. Taloustieteellisiä tutkimuksia 1907, Nevanlinna sivu 60

Suomen Pankki sai oikeuden painaa omia seteleitä vuonna 1863. Koska markka oli sidottu hopeaan, piti pankin holveissa olla riittävästi hopeaa tai ainakin sellaiseen sidottua kovaa valuuttaa. Ruplasta ei tähän tehtävään oikein ollut.

Samaan aikaan kovan valuutan tarpeen kanssa Suomea kohtasi ennen näkemätön kato ja suuri nälänhätä. Suomessa elettiin suurten nälkävuosien aikaa.

Tilanteen taustalla oli vuosia aiemmin käyty Krimin sota ja englantilaisten hyökkäykset ja tihutyöt Suomen rannikoilla. Englantilaiset tuhosivat tehokkaasti rannikon viljavarastoja. Kun tätä seurasi useita heikkoja satoja, ei varastoja saatu täyteen ennen suuren kadon tuloa.

Katoja/huonoja satovuosia oli useana vuotena – 1857, 1862, 1865-68. Tilanne heikkeni loppua kohti ja aiheutti jopa joka kymmenennen suomalaisen kuoleman. Omaa valuuttaa ja sen vaatimia rahoitusjärjestelyjä ei olisi voitu suorittaa huonompana aikana.

L. G. Haartmanin aikaisia obligaatiolainoja, joihin sisältyi ehto maksaa obligaatiot hopeassa kolme päivää esittämisen jälkeen, oli vielä vuoden 1861 lopulla jäljellä 3,1 miljoonan ruplan edestä. Tästä syystä pankki tarvitsi merkittävästi omia varoja. Viljaan ei yksinkertaisesti vaan riittänyt rahaa. Nevanlinna s. 63

Lyhytaikaisia luottoja otettiin kyllä jonkin verran Pietarista, mutta obligaatiolainoja ei, koska ruplaan ei luotettu.

Vuonna 1862 otettiin uusi obligaatiolaina, tällä kertaa Saksasta pankkiiriliike M. A. von Rothschild & Söhneltä. Tämän valtiolainan koko oli 4,4, miljoonaa taaleria ja korko 4 ½ prosenttia. Tämä laina myös aloitti pitkän (1862-1889 ) saksalaiskauden Suomen obligaatiolainoissa. Suomen outous lainaajana näkyi lainan merkintäkurssissa, joka oli määritelty ostajan kannalta erittäin houkuttelevasti 85 prosenttiin. Suomi oli osa Venäjää ja siksi luotossa hinnoiteltiin myös poliittinen riski. Jokaisesta sadan taalerin nimellisarvoisesta obligaatiosta saimme käyttöömme vain 85 taaleria. Takaisin piti kuitenkin maksaa lainan täysi nimellisarvo. Tosin Venäjän valtion liikkeeseen laskemissa obligaatiolainoissa riski arvioitiin vielä suuremmaksi ja hinta oli siksi vieläkin huonompi.

Suomen ensimmäinen obligaatio markkaan siirtymisen jälkeen vuonna 1862. Tätä ulkomaan valuuttamääräistä lainaa oli 100, 200, 500 ja 1 000 Saksan taalerin määräisenä. Tässä Litt. A ja 1 000 taaleria. Kansalismuseo

Obligaatiolainat olivat 1800-luvulla usein hyvinkin pitkäaikaisia. Lainaa otettaessa laskettiin tarkkaan maksukykyyn riittävä korko sekä vuotuinen lyhennys, joka toimitettiin joko arpomalla osa ulkona olevista obligaatioista lunastettavaksi nimellisarvoon tai sitten ostamalla markkinoilta lainaa sovitun verran tai enemmän. Liikkeelle laskija sai usein päättää myös nopeammasta lyhennysohjelmasta.

Tämä mahdollisti markkinatilanteen niin salliessa ottaa uutta ja parempiehtoista lainaa ja sillä maksaa vanhoja lainoja pois. Tällä Rothschildin sinällään kalliilla ensimmäisellä lainalla maksettiinkin pois Suomen Pankin aiemmat Saimaasetelien kaltaiset (vuosien 1840 ja 1844 tyyppiset) obligaatiolainat. Vuoden 1840 lainan likvidisyysehto – kolme päivää näyttämisestä – oli pankille maksuvalmiusrasite oman markan painamista valmisteltaessa.

Rothschildin laina oli myyty Saksaan ja kansainvälisille markkinoille, missä lainalla oli omat jälkimarkkinansa Euroopan pörsseissä. Likvidisyysongelma oli tällä ratkaistu.

Frankfurtilainen pankkiiri Mayer Carl von Rothschild (1820-86) lainasi miljoona thaaleria omia rahojaan Suomen valtiolle viljan ostoon. Kuva Wikimedia Commons

Lainasta käytettiin myös osa viljaostoihin katovuosien kurimuksessa. Tämä ei kuitenkaan riittänyt, kun nälkävuodet pahenivat. Vuonna 1865 J. W. Snellman sai neuvoteltua Rothschildilta ison lainan. Pankkiiriliike ehdotti ensin obligaatiolainan ottamista, mutta Snellman sanoi, että aika ei riitä ja kansa on kuolemassa nälkään.

Paroni Rothschild järjesti näissä vaikeissa oloissa Suomelle omista henkilökohtaisista varoistaan miljoonan taalerin lainan. Tämä yhdistettynä aiempaan obligaatiolainaan auttoivat Suomen yli pahojen nälkävuosien ja mahdollistivat rautateiden rakentamisen jatkumisen sekä oman rahan lyömisen Suomen Pankin taseen sen nyt salliessa.

Vaikeuksien jälkeen Helsingin ja Hämeenlinnan välinen rata avattiin liikenteelle 17.3.1862.

Vuoden 1868 rautatielaina floppasi ja Snellmanin potkut

Saksalaiset pankkiirit Haller, Söhle & Co sekä Erlanger & Söhne järjestivät vuonna 1868 Saksan markkinoilta Suomelle kuuden prosentin korolla 4 670 000 taalerin (n.17 Mmk) obligaatiolainan Riihimäen ja Pietarin välisen radan rakentamista varten.

Laina ei kuitenkaan mennyt kokonaan kaupaksi. Tähän saattoi vaikuttaa se, että emissiokurssiksi sovittiin 94 prosenttia. Laina ei olut yhtä edullinen ostajille kuin vuoden 1862 Rothschildin laina oli ollut.

Myymättä jäänyt 2,4 miljoonan taalerin osa lainasta muutettiin palkinto-obligaatioksi. Tämä teki 240 000 kappaletta 10 thalerin arpaobligaatiota. (Palkinto-obligaatiosta – katso tarkemmin artikkeli Suomalaiset palkinto-obligaatiolainat.)

Palkinto-obligaation etusivulle oli painettu ”Suomen Waltio-laina”. Haluttiinko tällä korostaa erityisesti Suomen autonomista asemaa ja lieventää mahdollisten ostajien pelkoja Suomeen liittyvästä Venäjä-riskistä?

”Suomen Waltiolainan” arpaobligaatiosa vuodelta 1868. Suomi oli jo tuolloin valtiollisena toimijana kansainvälisillä rahamarkkinoilla. Kannessa pääoman takaisin maksusta kertova leima – BEZAHLT

Lainan takasivulla oli lyhennysohjelma sekä tulevien arvontojen päivämäärät sekä voittojen määrät. Päävoitto oli 5 000 Preussin kurantti taaleria. Viimeinen voittoarvonta tapahtui 1.2.1912. En osaa sanoa, missä suhteessa taalerit muuttuivat Suomen markoiksi?

Olisi luullut, että tämänkin lainan olisi saanut Saksassa järjestettäväkseen Rothschildien pankkihuone. Sieltähän tuli myös Suomen edellinen ja samalla ensimmäinen Euroopasta haettu obligaatiolaina. Lisäksi Rothschild oli, valtionvaraintoimikunnan päällikön (valtiovarainministeri) J. W. Snellmanin häntä siihen taivuteltua, tullut Suomen avuksi omine varoineen hankalana katovuotena. Suomi sai tuolloin pankkiirilta suoran henkilökohtaisen 5,4 miljoonan markan lyhyen lainan.

Erlangerin järjestämä varsinainen vuoden 1868 rautatielaina. (Kansallisarkisto)

Vuoden 1868 rautatieobligaatiolainan liikkeeseenlasku sattui eräänlaiseen saumakohtaan. Senaatin talousosaston varapuheenjohtajana (vastaa pääministeriä) toimi tuolloin Johan Mauritz Nordenström (1858-1882). Hänen pitkäaikaisen uransa aikana valtionvaraintoimituskunnan puheenjohtajina ehtivät toimia Fabian Langenskjöld, Johan Wilhelm Snellman, Robert von Trapp sekä Clas Herman Molander.

Näistä on syytä mainita, että von Trapp tuli huonosti toimeen Langenskjöldin ja varsinkin Snellmanin kanssa. Nämä riidat saattoivat vaikuttaa vuoden 1868 obligaatiolainan järjestäjän valintaan. Snellman aloitti neuvottelut Rotschildin kanssa ja Trappin aikana lopulta päädyttiin ottamaan laina Rotschildin ”entisen konttoristin” Erlangerin perustamalta kilpailevalta pankkiiriliikkeeltä. Uusi ministeri – uudet tavat.

Snellman oli varovaisena miehenä ja velkaantumisen vastustajana ajautunut törmäyskurssille kenraalikuvernööri kreivi Adlerbergin kanssa ja tämä johti – vähän autettuna – hänen eroonsa.

Markkinatilanne Euroopan markkinoilla oli tuolloin kireä ja molempien pankkiirien ehdot olivat lainan ottajalle kovat. Saadusta lainasta piti myös maksaa, ikään kuin päältä pois, Rotschildilta saatu henkilökohtainen nälkälaina.

Tämä kalliina pidetty (korko 6 prosenttia) laina lunastettiin pois vuonna 1881, kun valtio laski paremmassa suhdannetilanteessa uuden valtiolainan 1,5 prosenttia alhaisemmalla korolla.

Helsingfors Dagblad 22.11.1879. (Kansalliskirjasto)

Tämänkin lainan lyhennysten arvonta suoritettiin Suomen Pankissa ja arvonnassa lunastettaviksi päätyneiden obligaatioiden sarjanumerot julkaistiin sanomalehdissä. Ilmoituksessa muistutettiin lainan haltijoita, että obligaatiot on lunastettava tietyssä ajassa, jonka jälkeen ne eivät enää juokse korkoa.

Emämaa Venäjä puuttui ratahankkeeseen. Pietarista tuli selkeät ukaasit koskien raideleveyttä. Valtiollisista ja sotilaallisista syistä Pietari vaati Suomeen samaa raideleveyttä kuin emämaassa Venäjällä. Asia oli niin tärkeä, että Venäjän valtionvaroista annettiin 10 miljoonan markan koroton avustus leveämmän ja kapeamman radan välisen kustannuksen kattamiseksi. Vaatimattomana palkkiona tälle oli saada vuosittain kolmannes radan puhtaasta tuotosta! Tämä ”koroton” avustus masettiin takaisin vuoden 1882 obligaatiolainalla. (Nevanlinna1907, s.162-63)

Nyt, rapiat 150 vuotta myöhemmin, EU ehdottaa Suomelle, että luopuisimme samasta raideleveydestä Venäjän kanssa. Syyt ja perustelut ovat pitkälti samat kuin alkuperäisessä päätöksessä 150 vuotta sitten. Tämän ajan silmin syyt ovat myös kristallinkirkkaat ja helppo hyväksyä, jos vaan joku maksaisi, kuten silloin joskus.

Riihimäen-Pietarin rata ei kuitenkaan vielä näillä rahoilla valmistunut. Rahaa tarvittiin vielä 4 miljoonaa markkaa ja sitä päätettiin lähteä hakemaan kotimarkkinoille suunnatulla obligaatiolainalla. Puhuttiin ”tilapäisestä” lainasta, joka otettaisiin ajan tavan mukaan poikkeuksellisen lyhyellä kuuden vuoden takaisinmaksuajalla.

Tämän kotimaisen lainan korko oli 4,8 prosenttia ja se oli käypä ”tullimaksuissa, veronkannossa sekä muissa kruunun maksuissa”. Nevanlinna s. 172

Tästä lainasta ei jälkipolville ole jäänyt muuta kuin merkintöjä kirjallisuudessa. Sanottiin sen pienillä litteroilla, 50 ja 100 markkaa, olleen hyvä menekki. Tämä oli lupaava merkki kotimaisen obligaatiolainarahoituksen tulevalle harkinnalle.

Tähän lainaan liittyi vielä valtiosäännöllinen debatti, koska lainasta päätettäessä ei kuultu valtiopäiviä. Ei ehkä tarvinnutkaan, kun kerran keisari itse päätti näin:

Keisarillisen Majesteetin Armollinen Julistus,

ennatuslainan ottamisesta Suomen Valtiovarastoa varten rautatien rakentamiseksi Pietarin ja Riihimäen välille.

Annettu Helsingissä, 15 p:nä Tammikuuta 1869.

Me Aleksander Toinen jne., teemme tiettäväksi: Sittenkuin Suomeen asetetun Senaatimme Talousosasto Meidän tykönämme on alamaisuudessa ilmoittanut, että Keisari- kunnan Riikinrahastosta tuleva apu rautatien rakentamiseksi Pietarin ja Riihimäen välille sekä Suomen Valtiovaraston samaa tarkoitusta varten ottama valtiolaina eivät riitä mainitusta rautatiestä lasketun kustannuksen suoritta- miseksi, niin olemme Me, siitä tehdyn alamaisen esityksen johdosta, tahtoneet armossa määrätä:

1:ksi. Että neljän miljonan (4 000 000) markan suuruinen ennatuslaina Suomen Valtiovarastoa varten omasta maasta otetaan vuonna 1869, rautatien rakentamiseksi Pietarin ja Riihimäen välille, ulosannetuita lainavelkaseteliä vastaan, jotka tuottavat neljän ja kahdeksan kymmenesosan (4 8/10) prosentin korkoa vuodessa sekä ovat takaisin lunastettavat kuudennen vuoden lopussa velkasetelien antopäivästä lukien.Suomalainen Wirallinen lehti 18.2.1869

Pietarin radan rakentamista perusteltiin yleisesti kahdella syyllä. Ensinnäkin ratayhteys Pietariin tekisi hyvää Suomen ulkomaankaupalle ja olisi siksi perusteltu sijoitus tulevaisuuteen. Toisekseen radan rakentaminen tarjoaisi runsaasti hätäaputöitä katovuosien köyhdyttämälle kansalle.

Tuohon aikaan ei uskottu vastikkeettomaan sosiaaliapuun. Jos halusi apua, niin piti myös itse tehdä jotain. Siksi radan rakentaminen omasi tuolloin myös sosiaalisen puolen.

Tuon ajan inhimillistä hätää ja toivottomuutta kuvaa se, että suuri osa rakentajista oli nälkiintyneenä erittäin huonokuntoisia ja fyysisesti heikkoja. Ihmisiä kuoli suurin määrin joko työn rasittavuuteen, tauteihin tai yksinkertaisesti siksi, että saatuaan vihdoin kunnon ravintoa, he saattoivat jopa kuolla syötyään liian paljon liian nopeasti. On arvioitu, että yhden vuoden aikana saattoi kuolla jopa 20 prosenttia rakentajista, joita oli parhaimmillaan 11 000 henkeä.

II luokan lastenlippu välille Riihimäki-Lahti maksoi 3 markkaa 11 penniä vuonna 1869 (Rautatiemuseo)

Helsingin ja Pietarin välinen rautatie valmistui osissa. Lopullisesti rata avattiin Pietarissa keisarin nimipäivänä 11.9.1870. Radan rakentajien kovat kohtalot ja kärsimykset jäivät elämään kansan suussa – rata tunnettiin pitkään Nälkäratana tai Luuratana. (radan 150-vuotis juhlasivut https://helsinkipietari150.vayla.fi/)

Radanrakentajien suuri kuolleisuus synnytti aikoinaan myös heille tarkoitettuja omia hautasmaitaan. Lahdessa sijaitsevalle hautausmaalle arvioidaan haudatun noin 300 kuollutta radanrakentajaa. Hauta-aluetta ympäröivä aita on rakennettu tietenkin ratakiskoista. Muistomerkissä lukee: ”Vuosien 1867 – 1868 suurina nälkävuosina haudattiin tähän paikkaan nälkään ja kulkutauteihin kuolleita Hollolan pitäjän Lahden ja Järvenpään kylistä sekä muualta kotoisin olleita Riihimäen – Pietarin radan rakentajia.” Vastaavia hautausmaita löytyy myös ainakin Hausjärveltä, Hollolasta, Kärkölästä ja Nastolasta. Radan lunnaat olivat kalliit sekä taloudellisesti että inhimmillisesti..

Lahden seurakunta pystytti radanrakentajien muistokiven vuonna 1953. Kuva Wikimedia Commons

Lahjoitusmaiden lunastus alkoi vuonna 1872

Jos etenisimme kronologisesti, niin seuraavana pitäisi käsitellä valtiopäivillä vuonna 1867 päätetyn Itä-Suomen lahjoitusmaiden lunastukseen liittyvät obligaatiolainat.

Koska emme etene, niin emme käsittele niitä tässä ja nyt. Nämä useassa erässä liikkeeseen lasketut obligaatiolainat kuuluvat laajempaan kokonaisuuteen nimeltäKorvauslainat”.

Jatketaan siksi uusilla 1800-luvun lopun obligaatiolainoilla, joilla rakennettii uusia rautatielinjoja ja aina välillä maksettiin poiis vanhoja epäedullisia obligaatiolainoja.

Vuoden 1874 rautatielaina

Seuraava valtion ratahanke oli Turku – Hämeenlinna – Tampere radan rakentaminen. Tuohon aikaan rautatiet eivät olleet valtion monopoli, vaan ratahankkeita suunnittelivat ja toteuttivat myös yksityiset yritykset. Tässä yhteydessä on syytä mainita ainakin Hangö Jernvägaktiebolaget i Finland, Borgå-Kervo Jernvägaktiebolag sekä Lovisa-Wesijärvi Jernvägsaktiebolag.

Myös Turun ja Tampereen välinen rautatieyhteys kiinnosti yksityisiä yrittäjiä. Tämän ratayhteyden rakentaminen oli jo kertaalleen luvattu venäläiselle yhtiölle, jonka takana oli ruhtinas Uhtomski. Nykyään ehkä puhuisimme ruhtinaan sijaan oligarkki se ja se. Ruhtinas Uhtomski joutui kuitenkin rahoituksellisista syitä luopumaan hankkeesta ja valtio päätti jatkaa omin avuin ja rahoituksin. Tarvittiin jälleen uusi obligaatiolaina ja Euroopan rahamarkkinoiden apua.

Valtion ensimmäinen obligaatiolaina Saksasta oli onnistunut varsin mallikkaasti ja sen järjestänyt M. A. Rothschild & Söhne pankkiiriliike oli osoittanut olevansa meille hyvä kumppani. Toinen laina oli vuonna 1868 mennyt vähintäänkin penkin alle. Sen oli järjestänyt Rothschildin entinen ”konttoristi” ja oman liikkeen pystyyn pannut Erlanger. Lähdekirjallisuudessa löytyy viitteitä siitä, että tämän lainan huonossa menekissä olisi myös Rothschildillä ollut sormensa pelissä. (Nevanlinna s. 171)

Suomen valtiolaina 1874 – 4,5% juoksuaika 42 vuotta. Litterat A 3 000 Tyska Riksmark 2 000 kpl – Litt B 1 500 Rmk 6 000 kpl – Litt C 600 Rmk 1 500 kpl- Litt D 300 Rmk 1 000 kpl. Kuvassa pienin valööri eli 300 ”Mark Deutscher Reichswährung, joka vastasi 100 vanhaa Preussin taaleria. Vanhoista obligaatioista löytyy usein vatuuttojen vaihtokursseja. Kansallismuseo

Tämän Vanhan tutun Rothschildin järjestämän vuoden 1874 lainan ehdot olivat myös kohtuullisen ankarat lainan ottajalle, varsinkin jos vertaa niitä myöhempien aikojen lainaehtoihin. Mutta, hätä ei lue lakia ja huonoistakin lainoista paras on se, joka on vähiten huono. Lainan pääoma oli 16,2 miljoonaa uutta Saksan markkaa. Tämä vastasi noin 20 miljoonaa Suomen markkaa. Lainan emissiokurssi (myyntikurssi) oli 90 prosenttia nimellisarvosta. Eli Suomi sai 20 miljoonan Suomen markan lainasta käteen 18 miljoonaa. Korkoa piti toki maksaa koko 20 miljoonan lainasummalle. Lisäksi pankkiiriliike otti vuosittain itselleen 0,5 prosentin kommission vuosimaksuista. Nevanlinna ss. 228-230

Rata valmistui vuonna 1876 ja budjetti meni 400 000 markkaa yli. Rata otettiin heti käyttöön ja valtion kirjoihin voitiin kirjata sen käytöstä jo ensimmäisenä vuonna puhdasta tuloa lähes 200 000 markkaa. Tulot ja menot kirjattiin Kulkulaitoksella (ministeriö) omaan rahastoon ja näin seurattiin investoinnin kannattavuutta ja kuoletuksia. Tarkoitus oli, että ulkomailta kalliilla otetut lainat myös tuottivat tuloa valtion kassaan. Uutta lainaa otettiin ainoastaan, jos sillä oli jo maksaja ja aikataulu tiedossa.

Vuoden 1881 saksalainen konvertointilaina

Suomen valtionlaina vuodelta 1881. Korko 4,5%, juoksuaika 30 vuotta ja määrä 7,3 miljoonaa Saksan markkaa. Litterat: Litt A, 3 000 Rmk, 700 kpl – Litt B, 1 500 Rmk, 2100 kpl – Litt C, 600 Smk, 2 000 kpl – Litt D, 300 Smk, 3080 kpl. Kansallismuseo

Obligaation kanteen on painettu kolmella kielellä, Saksaksi, Ruotsiksi ja Suomeksi seuraava lainan käyttötarkoitusta ja sisältöä kuvaava selosteteksti:

HÄNEN MAJESTEETTINSA WENÄJÄNMAAN KEISARIN, SUOMEN SUURIRUHTINAAN, 14 päivänä Heinäkuuta 1880 armollisesti antamalla vallalla saada Suomen Valtiovarastolle ottaa laina Valtiovaraston vuonna 1868 tekemän kuusiprosenttisen lainan konverteerausta varten, on Suomen Suururuhtinaanmaan Senaatti SUOMEN PANKILTA Helsingissä ja Pankkihuoneelta M. A. von ROTHSCHILD & SÖHNE Mainin-Frankfurtissa ottanut partiaali-obligaatioihin jaetun fondeeratun lainan, 7,374,000 markkaa Saksan valtiorahaa (sanoo seitsemän miljoonaa kolmesataa seitsemänkymmentä neljä tuhatta markkaa Saksan valtiorahaa), ja todistaa että tämän partiaali-obligationin haltija sisäänmaksamalla KOLMETUHATTA MARKKAA Saksan valtiorahaa, tältä summalta on mainitussa lainassa osallinen.

Teksti kertoo, mistä tässä lainassa oli kyse. Sillä maksettiin ennenaikaisesti pois aiempi korkeakorkoinen laina. Tuon ajan kansainväliset obligaatiolainat olivat joko pitkiä tai vielä pidempiä. Vuoden 1868 laina, joka nyt lunastettiin, oli alunperin 43 vuoden mittainen. Vuonna 1881 laina-aikaa oli jäljellä vielä 30 vuotta, mikä tuli myös uuden lainan juoksuajaksi. Samalla pieneni lainan korko 6 prosentista 4,5 prosenttiin. Selvää säästöä valtiolle!

Pitkät laina-ajat olivat liikkellelaskijalle hyvä asia, mutta sijoittajalle vähän kaksipiippuinen juttu. Lainojen jälkimarkkinahinnan määrittäminen oli hankalampaa kuin nykyään. Valtio lyhensi lainoja sekä sarjanumeron perusteella arpomalla että ostamalla obligaatioita jälkimarkkinoilta. Miten laskea yksittäisen obligaation oikea kurssitaso, kun ehtojen mukaista juoksuaikaa on jäljellä vielä vaikka 30 vuotta? Korkotason pienetkin vaihtelut luovat omat haasteensa ja avaruustieteeksi asia muuttuu, jos ja kun yksittäinen obligaatio voidaan lunastaa ennenaikaisesti kokonaan ensi vuonna, viiden vuoden kuluttua tai vasta laina-ajan päätyttyä . Aika monta muuttujaa tässä laskukaavassa. Voiko edes saatavan nykyarvoa laskea, jos sen päättymisaikaa ei tiedetä?

Onneksi markkinat olivat kekseliäät jo tuolloin. Pankit tarjosivat auliisti pientä korvausta vastaan palvelua, jolla yksittäinen sijoittaja saattoi suojautua mahdollisen ”arpajaisvoiton” negatiivisilta vaikutuksilta. Markkinatilanteesta riippuen obligaation lunastaminen nimellisarvoon saattoi kirpaista sen haltijaa. Siksi pankilta sai vakuutuksen, jolla pankki hankkii markkinoilta sijoittajalle uuden samanlaisen obligaation. Kai tätä voisi kutsua vaikka ”arpaonnioptioksi” – oikeus mutta ei velvollisuus ryhtyä sopimuksessa mainittuun transaktioon.

Pohjoismaiden Osakepankki Kauppaa ja Teollisuutta varten tarjosi obligaation takaisinsaantipalvelua mahdollisen arpaonnen sattuessa kohdalle. Tässä vakuutettuna Venäjän valtion vuoden 1864 valtion palkintolainan vuoden 1909 lyhennysarvonta.

Myöhempien aikojen presidentti Juho Kusti Paasikivi oli hyvin perehtynyt suomalaisiin obligaatioihin. Molempien oikeuksien tohtori Paasikiven väitöksen aihe vuonna 1901 oli: ”Lainkäytön kehittyminen veronkanto- ja finassikontrolliasioissa.” Käytännön kokemusta tuli vuodesta 1903, kun Paasikivi nimitettiin Valtionkonttorin johtoon. Lisää käytännön osaamista tuli ns. Hjeltin senaatissa finassisenaattorin (valtiovarainministeri) toimessa 1.8.1908 – 13.11.1909. Pääsipä Paasikivi myös ministerinä hankkimaan ja allekirjoittamaan yhden Suomen monista ulkomaisista valtiolainoista vuonna 1909, joka myös jäi Venäjän vallan ajan viimeiseksi ulkomailta otetuksi valtion obligaatiolainaksi.

Paasikivi on kirjoittanut vuoden 1906 Valtiotieteiden Käsikirjaan ansiokkaan artikkelin valtionvelasta. Antaa Juho Kustin puhua:

Kun arvopaperien pörssihinta mukautuu kulloinkin vaiitsevien rahaolojen, korkokannan y.m. mukaan, alenee kurssi korkokannan noustessa, ja vanhempia obligatsioneja voidaan ostaa niin alentuneesta kurssista, että todellinen korko vastaa sen hetken korkokantaa. Esim. jos yleinen korkokanta on 5 %, on aikaisempien 3 %:n korkovelan obligatsionien kurssi pörssissä noin 60 %. Ostamalla tästä hinnasta valtio ei kärsi sanottavaa tappiota, vaikka se samaan aikaan ottaakin uusia 5 %:n lainoja.

Onpa edullistakin, että valtio vuosittain käyttää jonkun määrän varoja ostaakseen vanhoja obligatsioneja pörssissä, koska se on omansa ylläpitämään arvopaqpereiden kurssia, mikä taas vahvistaa valtion luottoa ja helpottaa uusien lainojen saamista edullisilla ehdoilla.” (Paasikivi s. 417)

Tästä lainasta kannattaa huomata, että sen järjesti meille jälleen hyvinkin tuttu ja turvallinen pankkiiri von Rothschild Frankfurtista. Järjestely oli varmaan myös hänelle mieluinen. Saihan hän järjestää vanhalle asiakkaalleen lainan, jolla maksettiin pois se kauhea epäonnistuminen, mikä syntyi kun Suomi haksahti asioimaan Rothschildin ”entisen kirjurin” Erlangerin perustaman kilpailevan pankkiiriliikkeen kanssa vuonna 1868.

Hovipankkiiri von Rothschildin seuraava – vuoden 1882 valtionlaina

Vuoden 1882 valtiolainan litterat olivat Litt A 5000 Smk 450 kpl – Litt B 2000 Smk 2 500 kpl – Litt C 500 Smk 6 000 kpl. Obligaation kielet Suomi, Ruotsi ja Saksa. Päävaluutta Suomen markka ja toinen valuutta Saksan markka. Kansallismuseo

Kuten jo aiemmin vuoden 1868 lainaa käsiteltäessä kävi ilmi, puuttui Venäjä Suomen rautateiden raideleveyteen määräämällä meille saman raideleveyden kuin heillä. Taustalla olivat sekä taloudelliset että sotilaalliset syyt. Venäjä korvasi tästä koituneet ylimääräiset kustannukset antamalla Suomelle 10 miljoonan markan korottoman avustuksen. Tarkemmin sanottuna näennäisesti korottoman. Velalle ei sinällään määritelty korkoa, vaan vaatimattomana korvauksena Venäjä edellytti saavansa kolmanneksen uuden radan puhtaasta vuosituotosta. (Nevanlinna1907, s.162-63)

On helppo ymmärtää, että tämä ”koroton” avustus tuntui ajansaatossa kivireeltä, ja siksi siitä haluttiin eroon. Valtion finanssien niin salliessa käännyttiin jälleen pankkiiri Rothschildin puoleen. Hän järjesti meille Saksan markkinoilta 42 vuoden obligaatiolainan 4 prosentin korolla kurssiin 94 prosenttia. Lainan koko oli 8,1 miljoonaa Saksan markkaa, joka vastasi kuoletettavan ”avustuksen” määrää 10 miljoonaa Suomen markkaa.

Koko asia oli Suomelle jopa sen verran hankala, että kun lainan otosta päätettiin senaatissa, niin senaatti päätti samalla, että Pietarin vippi maksetaan välittömästi valtion varoista eikä edes jäädä odottamaan Saksaan laskettavasta obligaatiosta saatavia rahoja. (Nevanlinna s. 364)

Tämä laina poikkesi ajan muista lainoista siinä, että vaikka tämä laina oli rahan käyttötarkoitukseltaa ”korvamerkitty”, sillä ei varsinaisesti rakennettu mitään. Laina oli tavallaan myös konvertoitilaina, jolla maksettiin pois epäedulliseksi osoittautuneita valtion aiempia sitoumuksia. Tällä kertaa ei kuitenkaan kalliiksi käynyttä aiempaa korkeakorkoista obligaatiolainaa. Tämä laina vapautti Suomen rautatieverko käytönn, hallinnan ja myös tuoton kokonaan ja lyhentämättömänä oman maan käyttöön.

Johan keisari Aleksanteri I vakuutti Suomen kansalle Porvoossa vuonna 1808, että ”maasta kerätyt verot käytetään maan hyväksi”.

Vuoden 1886 obligaatiolainalla rakennettiin rataa Ouluun ja Savoon

Päivitetty viimeksi 30.8.2022. Päivittyy vielä…