Osa 2. Syrjähyppy Pietariin 1859 sekä rautatiet ja Saksalaissuuntaus 1862 – 1889

Päivitetty viimeksi 23.2.2024

Suuriruhtinaanmaan aikana Suomessa laskettiin liikkeeseen noin 20 luetteloitua obligaatiolainaa.

Suomen Suuriruhtinaanmaan valtion obligaatiolaina 4%, 1859

Suomessa käytiin kiivasta keskustelua 1800-luvun puolessa välissä suurten infrastruktuurikohteiden suunnasta. Kaivetaanko järvien välille kanavia vai vedetäänkö uudelle keksinnölle, junalle, kiskoja poikki peltojen ja pitkin metsiä?

Kovinta ääntä asiasta pitivät aiemmin Saimaan kanavan rakentamisen obligaatioilla rahoittanut L. G. Haartman sekä hänen myöhempi seuraajansa senaatin raha-asiainjohtajana toiminut rautateiden ystävä J. W. Snellman.

Myös yleinen mielipide oli hereillä. Uutta rautatietä vierastettiin. Juna oli englantilainen keksintö, jota alussa oli myös kotimaassaan vastustettu pelolla ja kauhukuvilla. Pelättiin, että kovassa vauhdissa matkustajat tukehtuvat, kun ilmanpaine pakottaa kaiken hapen pois keuhkoista. Kova vauhti tarkoitti tuolloin suunnilleen samaa kuin mitä polkupyörällä pääsee alamäkeä.

Suomessa kansa kuvaili junakyytiä ”paholaisen kyydiksi – veturi on kuin itse paholainen, kiiltomusta, leveärintainen ja paksu kuin tynnöri, sillä on kiiltävät silmät päässä ja puhkii ja ähkii kuin mikäkin tuhniainen ja hihkuu kuin korven karhu.”  Kantanen, Aikamatka Kuopioon 2010, s.16

Snellman ja rautatiet voittivat taistelun tulevaisuuden kuljetusmuodosta. Asiaa selvitellyt komitea esitti rautatien rakentamista Helsingin ja Hämeenlinnan välille. Senaatti hyväksyi – äänestyksen jälkeen – ehdotuksen vuonna 1856. Enää puuttui vain rahoitus.

Seuraavana vuonna senaatti hyväksyi vanhojen vuoden 1844 Saimaaseteli -obligaatioiden uudelleen liikkeellelaskun useassa erässä 600 000 ruplan edestä. Samalla annettiin myös valtuutus 900 000 ruplan lisäjärjestelylle samaiselle lainatyypille. (Nevanlinna s. 46) 

Radan kustannusarvio oli 3,7 miljoonaa ruplaa, joten rahaa tarvittiin lisää. Kun maassa oli samaan aikaan Itämaisen sodan, huonon viljasadon sekä noususuhdanteen johdosta pula rahasta, päädyttiin ottamaan velkaa ulkomailta vastoin aiempaa Haartmanin linjaa. Tosin tässä tapauksessa laina vielä otettiin imperiumin sisältä.

Pietarilainen pankkiiriliike von Stieglitz järjesti Suomelle 50 vuoden obligaatiolainan neljän prosentin korolla vuonna 1859. Laina laskettiin liikkeeseen 500 000 ruplan erissä siten, että 500 ruplan arvoisia obligaatioita laskettiin aina 1 000 kappaletta kerralla. Huomattavaa on, että lainan emissiokurssi vaihteli 96,5 – 97,7 prosentin välillä.

Tämä laina oli ensimmäinen ja samalla viimeinen kerta, kun senaatti turvautui Pietarin pankkien tarjoamaan venäläiseen obligaatiorahoitukseen. Tämä oli myös ensimmäinen, mutta ei viimeinen laina, missä emissiokurssi oli alempi kuin lainan nimellisarvo. 500 ruplan obligaatiopaperista ei saatukaan 500 ruplaa, vaan pari prosenttiyksikköä vähemmän. Takaisin piti kuitenkin maksaa jokaisesta obligaatiosta tuo 500 ruplan nimellisarvo. Tämä oli myös ensimmäinen valtion suoraan itsensä ottama obligaatiolaina ja näin myös ensimmäinen, missä allekirjoittajana ei ollut Suomen pankin henkilöitä vaan valtiovaraintoimituskunnan päällikkö (valtiovarainministeri) Fabian Langenskjöld.

Lainasta saaduilla rahoilla Suomen Pankki maksoi pois Pietarin pankeilta aiemmin ottamiaan lyhytaikaisia luottoja ja vahvisti omaa tasettaan. Toki myös alettiin rakentamaan rautatietä, jota ei kuitenkaan ihan vielä näillä rahoilla saatu valmiiksi. Tämän ensimmäisen ja ainoan Venäjältä hankitun obligaatiolainan jälkeen alkoi 30 vuotta kestänyt saksalaissuuntaus, jossa vahvaa roolia esitti frankfurtilainen pankkiiri ja -liike Mayer Carl von Rothschild.

Oma markka, nälkävuodet ja pelastajana Rothschild – 1862 Obligaatiolaina Saksasta

Suomen Suurruhtinaskunnan pitkä marssi itsenäiseksi valtioksi otti suuren askeleen eteenpäin vuonna 1860, kun Suomi sai oman valuutan. Yksi markka vastasi ¼ osaa ruplasta. Tätä vaihtosuhdetta pidettiin yleisesti liian korkeana ja yleisesti puhuttiin ”pakkokurssista”. Taloustieteellisiä tutkimuksia 1907, Nevanlinna sivu 60

Suomen Pankki sai oikeuden painaa omia seteleitä vuonna 1863. Koska markka oli sidottu hopeaan, piti pankin holveissa olla riittävästi hopeaa tai ainakin sellaiseen sidottua kovaa valuuttaa. Ruplasta ei tähän tehtävään oikein ollut.

Samaan aikaan kovan valuutan tarpeen kanssa Suomea kohtasi ennen näkemätön kato ja suuri nälänhätä. Suomessa elettiin suurten nälkävuosien aikaa.

Tilanteen taustalla oli vuosia aiemmin käyty Krimin sota ja englantilaisten hyökkäykset ja tihutyöt Suomen rannikoilla. Englantilaiset tuhosivat tehokkaasti rannikon viljavarastoja. Kun tätä seurasi useita heikkoja satoja, ei varastoja saatu täyteen ennen suuren kadon tuloa.

Katoja/huonoja satovuosia oli useana vuotena – 1857, 1862, 1865-68. Tilanne heikkeni loppua kohti ja aiheutti jopa joka kymmenennen suomalaisen kuoleman. Omaa valuuttaa ja sen vaatimia rahoitusjärjestelyjä ei olisi voitu suorittaa huonompana aikana.

L. G. Haartmanin aikaisia obligaatiolainoja, joihin sisältyi ehto maksaa obligaatiot hopeassa kolme päivää esittämisen jälkeen, oli vielä vuoden 1861 lopulla jäljellä 3,1 miljoonan ruplan edestä. Tästä syystä pankki tarvitsi merkittävästi omia varoja. Viljaan ei yksinkertaisesti vaan riittänyt rahaa. Nevanlinna s. 63

Lyhytaikaisia luottoja otettiin kyllä jonkin verran Pietarista, mutta obligaatiolainoja ei, koska ruplaan ei luotettu.

Vuonna 1862 otettiin uusi obligaatiolaina, tällä kertaa Saksasta pankkiiriliike M. A. von Rothschild & Söhneltä. Tämän valtiolainan koko oli 4,4, miljoonaa taaleria ja korko 4 ½ prosenttia. Tämä laina myös aloitti pitkän (1862-1889 ) saksalaiskauden Suomen obligaatiolainoissa. Suomen outous lainaajana näkyi lainan merkintäkurssissa, joka oli määritelty ostajan kannalta erittäin houkuttelevasti 85 prosenttiin. Suomi oli osa Venäjää ja siksi luotossa hinnoiteltiin myös poliittinen riski. Jokaisesta sadan taalerin nimellisarvoisesta obligaatiosta saimme käyttöömme vain 85 taaleria. Takaisin piti kuitenkin maksaa lainan täysi nimellisarvo. Tosin Venäjän valtion liikkeeseen laskemissa obligaatiolainoissa riski arvioitiin vielä suuremmaksi ja hinta oli siksi vieläkin huonompi.

Obligaatiolainat olivat 1800-luvulla usein hyvinkin pitkäaikaisia. Lainaa otettaessa laskettiin tarkkaan maksukykyyn riittävä korko sekä vuotuinen lyhennys, joka toimitettiin joko arpomalla osa ulkona olevista obligaatioista lunastettavaksi nimellisarvoon tai sitten ostamalla markkinoilta lainaa sovitun verran tai enemmän. Liikkeelle laskija sai usein päättää myös nopeammasta lyhennysohjelmasta.

Tämä mahdollisti markkinatilanteen niin salliessa ottaa uutta ja parempiehtoista lainaa ja sillä maksaa vanhoja lainoja pois. Tällä Rothschildin sinällään kalliilla ensimmäisellä lainalla maksettiinkin pois Suomen Pankin aiemmat Saimaasetelien kaltaiset (vuosien 1840 ja 1844 tyyppiset) obligaatiolainat. Vuoden 1840 lainan likvidisyysehto – kolme päivää näyttämisestä – oli pankille maksuvalmius- ja vakavaraisuusrasite oman markan painamista valmisteltaessa.

Rothschildin laina oli myyty Saksaan ja kansainvälisille markkinoille, missä lainalla oli Euroopan pörsseissä omat jälkimarkkinansa. Likvidisyysongelma oli tällä ratkaistu. Tosin Suomessakin oli asiaan yritystä ja intoa. Hyvin tuntemamme Helsingin Arvopaperipörssi perustettiin vuonna 1912. Sitä ennen oli jo 50 vuotta aiemmin ilmaantunut halua ja jopa yritystä järjestää Helsingissä tietyille arvopapereille kaupankäyntipaikka ja saada noteerauksia. Hankkeen takana olivat pääkaupungin kauppiaspiirit. Näistä Helsingin varhaisista pörssikokeiluista kannattaa kurkata vähän lisää täältä Pörssitiedon sivuilta.

Helsingin varhainen pörssi oli myös tavarapörssi. Kauppiaat kävivät siellä keskenään kauppaa kaikesta maan ja taivaan välillä kiinalaisesta teestä hamppuun ja silliin. Myös valuuttakauppaa käytiin. Arvopapereita – osakkeita ja obligaatioita vaihdettiin myös kysynnän mukaan. Vaihdot eivät olleet päätä huimaavia. Pääasia oli kuitenkin, että joku kauppapaikka oli olemassa myös kotimaassa. Pörssikokeilu kuivui kokooon aikanaan maan taloudellisen kehityksen ollessa tässä suhteessa heikko eikä ostajia ja myyjiä ollut riittävästi. Eikä välttämättä tavaraakaan.

Kuvasta näkyy, että vuonna 1874 Helsingin pörssissä noteerattiin Pietarista otettua vuoden 1859 ruplalainaa, vuoden 1862/3 ensimmäistä Saksasta otettua Rothschildin taalerimääräistä valtiolainaa, Huonon maineen saanutta Erlingerin flopannutta rautatielainaa vuodelta 1868, josta osa muutettiin palkinto-obligaatioiksi (10 thlr) sekä vielä vuokra-alueiden lunastamisen rahoittamiseksi vuonna 1872 liikkeeseen laskettua valtion markkamääräistä lainaa. Lisäksi oli pari yksityistä lainaa, joista voi nostaa esiin Hangon yksityisen rautatieyhtiön sekä Borgå-Kervo Jernvägsobligaation vuodelta 1872.

Rothschildin lainasta käytettiin osa myös viljaostoihin katovuosien kurimuksessa. Tämä ei kuitenkaan riittänyt, kun nälkävuodet pahenivat. Vuonna 1865 J. W. Snellman sai neuvoteltua Rothschildilta ison lainan. Pankkiiriliike ehdotti ensin obligaatiolainan ottamista, mutta Snellman sanoi, että aika ei riitä ja kansa on kuolemassa nälkään.

Paroni Rothschild järjesti näissä vaikeissa oloissa Suomelle omista henkilökohtaisista varoistaan miljoonan taalerin lainan. Tämä yhdistettynä aiempaan obligaatiolainaan auttoivat Suomen yli pahojen nälkävuosien ja mahdollistivat rautateiden rakentamisen jatkumisen sekä oman rahan lyömisen Suomen Pankin taseen sen nyt salliessa.

Vaikeuksien jälkeen Helsingin ja Hämeenlinnan välinen rata avattiin liikenteelle 17.3.1862.

Tämä obligaatio lunastettiin kesken juoksuajan vuoden 1886 valtiolainasta saaduilla varoilla.

Vuoden 1868 rautatielaina floppasi ja Snellmanin potkut

Saksalaiset pankkiirit Haller, Söhle & Co sekä Erlanger & Söhne järjestivät vuonna 1868 Saksan markkinoilta Suomelle kuuden prosentin korolla 4 670 000 taalerin (n.17 Mmk) obligaatiolainan Riihimäen ja Pietarin välisen radan rakentamista varten.

Laina ei kuitenkaan mennyt kokonaan kaupaksi. Tähän saattoi vaikuttaa se, että emissiokurssiksi sovittiin 94 prosenttia. Laina ei olut yhtä edullinen ostajille kuin vuoden 1862 Rothschildin laina oli ollut.

Myymättä jäänyt 2,4 miljoonan taalerin osa lainasta muutettiin palkinto-obligaatioksi. Tämä teki 240 000 kappaletta 10 thalerin arpaobligaatiota. (Palkinto-obligaatiosta – katso tarkemmin artikkeli Suomalaiset palkinto-obligaatiolainat.)

Palkinto-obligaation etusivulle oli painettu ”Suomen Waltio-laina”. Tällä haluttiin korostaa Suomen autonomista asemaa ja lieventää mahdollisten ostajien pelkoja Suomeen liittyvästä Venäjä-riskistä?

”Suomen Waltiolainan” arpaobligaatiosa vuodelta 1868. Suomi oli jo tuolloin valtiollisena toimijana kansainvälisillä rahamarkkinoilla. Kannessa pääoman takaisin maksusta kertova leima – BEZAHLT

Olisi luullut, että tämänkin lainan olisi saanut Saksassa järjestettäväkseen Rothschildien pankkihuone. Sieltähän tuli myös Suomen edellinen ja samalla ensimmäinen Euroopasta haettu obligaatiolaina. Lisäksi Rothschild oli, valtionvaraintoimikunnan päällikön (valtiovarainministeri) J. W. Snellmanin häntä siihen taivuteltua, tullut Suomen avuksi omine varoineen hankalana katovuotena.

Erlangerin järjestämä varsinainen vuoden 1868 rautatielaina. (Kansallisarkisto)

Vuoden 1868 rautatieobligaatiolainan liikkeeseenlasku sattui eräänlaiseen saumakohtaan. Senaatin talousosaston varapuheenjohtajana (vastaa pääministeriä) toimi tuolloin Johan Mauritz Nordenström (1858-1882). Hänen pitkäaikaisen uransa aikana valtionvaraintoimituskunnan puheenjohtajina ehtivät toimia Fabian Langenskjöld, Johan Wilhelm Snellman, Robert von Trapp sekä Clas Herman Molander.

Näistä on syytä mainita, että von Trapp tuli huonosti toimeen Langenskjöldin ja varsinkin Snellmanin kanssa. Nämä riidat saattoivat vaikuttaa vuoden 1868 obligaatiolainan järjestäjän valintaan. Snellman aloitti neuvottelut Rotschildin kanssa ja Trappin aikana lopulta päädyttiin ottamaan laina Rotschildin ”entisen konttoristin” Erlangerin perustamalta kilpailevalta pankkiiriliikkeeltä. Uusi ministeri – uudet tavat.

Snellman oli varovaisena miehenä ja velkaantumisen vastustajana ajautunut törmäyskurssille kenraalikuvernööri kreivi Adlerbergin kanssa ja tämä johti – vähän autettuna – hänen eroonsa.

Markkinatilanne Euroopan markkinoilla oli tuolloin kireä ja molempien pankkiirien ehdot olivat lainan ottajalle kovat. Saadusta lainasta piti myös maksaa, ikään kuin päältä pois, Rotschildilta saatu henkilökohtainen nälkälaina.

Tämä kalliina pidetty (korko 6 prosenttia) laina lunastettiin pois vuonna 1881, kun valtio laski paremmassa suhdannetilanteessa uuden valtiolainan 1,5 prosenttia alhaisemmalla korolla.

Tämänkin lainan lyhennysten arvonta suoritettiin Suomen Pankissa ja arvonnassa lunastettaviksi päätyneiden obligaatioiden sarjanumerot julkaistiin sanomalehdissä. Ilmoituksessa muistutettiin lainan haltijoita, että obligaatiot on lunastettava tietyssä ajassa, jonka jälkeen ne eivät enää juokse korkoa.

Emämaa Venäjä puuttui ratahankkeeseen. Pietarista tuli selkeät ukaasit koskien raideleveyttä. Valtiollisista ja sotilaallisista syistä Pietari vaati Suomeen samaa raideleveyttä kuin emämaassa Venäjällä. Asia oli niin tärkeä, että Venäjän valtionvaroista annettiin 10 miljoonan markan koroton avustus leveämmän ja kapeamman radan välisen kustannuksen kattamiseksi. Vaatimattomana palkkiona tälle oli saada vuosittain kolmannes radan puhtaasta tuotosta! Tämä ”koroton” avustus masettiin takaisin vuoden 1882 obligaatiolainalla. (Nevanlinna1907, s.162-63)

Nyt, rapiat 150 vuotta myöhemmin, EU ehdottaa Suomelle, että luopuisimme samasta raideleveydestä Venäjän kanssa. Syyt ja perustelut ovat pitkälti samat kuin alkuperäisessä päätöksessä 150 vuotta sitten. Tämän ajan silmin syyt ovat myös kristallinkirkkaat ja helppo hyväksyä, jos vaan joku maksaisi, kuten silloin joskus.

Pietarin radan rakentamista perusteltiin yleisesti kahdella syyllä. Ensinnäkin ratayhteys Pietariin tekisi hyvää Suomen ulkomaankaupalle ja olisi siksi perusteltu sijoitus tulevaisuuteen. Toisekseen radan rakentaminen tarjoaisi runsaasti hätäaputöitä katovuosien köyhdyttämälle kansalle.

Tuohon aikaan ei uskottu vastikkeettomaan sosiaaliapuun. Jos halusi apua, niin piti myös itse tehdä jotain. Siksi radan rakentaminen omasi tuolloin myös sosiaalisen puolen.

Tuon ajan inhimillistä hätää ja toivottomuutta kuvaa se, että suuri osa rakentajista oli nälkiintyneenä erittäin huonokuntoisia ja fyysisesti heikkoja. Ihmisiä kuoli suurin määrin joko työn rasittavuuteen, tauteihin tai yksinkertaisesti siksi, että saatuaan vihdoin kunnon ravintoa, he saattoivat jopa kuolla syötyään liian paljon liian nopeasti. On arvioitu, että yhden vuoden aikana saattoi kuolla jopa 20 prosenttia rakentajista, joita oli parhaimmillaan 11 000 henkeä.

II luokan lastenlippu välille Riihimäki-Lahti maksoi 3 markkaa 11 penniä vuonna 1869 (Rautatiemuseo)

Helsingin ja Pietarin välinen rautatie valmistui osissa. Lopullisesti rata avattiin Pietarissa keisarin nimipäivänä 11.9.1870. Radan rakentajien kovat kohtalot ja kärsimykset jäivät elämään kansan suussa – rata tunnettiin pitkään Nälkäratana tai Luuratana. (radan 150-vuotis juhlasivut https://helsinkipietari150.vayla.fi/)

Radanrakentajien suuri kuolleisuus synnytti aikoinaan myös heille tarkoitettuja omia hautasmaitaan. Lahdessa sijaitsevalle hautausmaalle arvioidaan haudatun noin 300 kuollutta radanrakentajaa. Hauta-aluetta ympäröivä aita on rakennettu tietenkin ratakiskoista. Muistomerkissä lukee: ”Vuosien 1867 – 1868 suurina nälkävuosina haudattiin tähän paikkaan nälkään ja kulkutauteihin kuolleita Hollolan pitäjän Lahden ja Järvenpään kylistä sekä muualta kotoisin olleita Riihimäen – Pietarin radan rakentajia.” Vastaavia hautausmaita löytyy myös ainakin Hausjärveltä, Hollolasta, Kärkölästä ja Nastolasta. Radan lunnaat olivat kalliit sekä taloudellisesti että inhimmillisesti..

Tämä pankkiiri Erlangerin järjestämä laina maksettiin ennenaikaisesti pois vuoden Pankkiiri Rothschildin järjestämällä edullisemmalla vuoden 1881 valtiolainalla.

Ensimmäinen markkamääräinen obligaatio – v. 1869 ennatuslaina

Riihimäen-Pietarin rata ei kuitenkaan vielä näillä rahoilla valmistunut. Rahaa tarvittiin vielä 4 miljoonaa markkaa ja sitä päätettiin lähteä hakemaan kotimarkkinoille suunnatulla obligaatiolainalla. Puhuttiin ”tilapäisestä” lainasta, joka otettaisiin normaalista poiketen poikkeuksellisen lyhyellä kuuden vuoden takaisinmaksuajalla. Kansainvälisille markkinoille mentiin pitkillä konvertointiehtoisilla obligaatiolainoilla, mutta kotimaasta oli viisaampaa yrittää vähän lyhyempää obligaatiolainaa ja kutsua sitä vakiintuneen terminologian puuttuessa nyt vaikka ennatuslainaksi.

Tämän kotimaisen neljän miljoonan markan obligaatiolainan korko oli 4,8 prosenttia ja se oli käypä myös”tullimaksuissa, veronkannossa sekä muissa kruunun maksuissa”. Nevanlinna s. 172

Ennatuslaina oli hyvin samantapainen kuin myöhemmin vuonna 1888 liikkeeseen toteutettu Savon radan rahoitusjärjestely. Molemmat olivat lyhyitä olevaan kansainväliseen normistoon nähden. Ennatuslaina oli 6 vuotta ja savolaisten valtiokassasitoumus oli vain kolme vuotinen. Molemmat olivat kertalyhenteisiä bulletteja kuitenkin niin, että Ennatuslainaa saattoi valtio lyhentää lunastamalla jonkun osan lainasta pois jo ennen aikojaan.

Ennatuslaina oli jaettu kuuteen sarjaan: A, B, … F. Kussakin sarjassa oli 10 000 osaobligaatiota. Litteroita oli tasan kaksi 50 mk ja 100 mk. Vuonna 1872 valtio lunasti sarjan A obligaatiot eli 10 000 kappaletta 100 markan arvoisia obligaatioita, yhteensä 1 Mmk. Seuraavan vuonna sama juttu. Bulletin viimeiseksi lunastukseksi jäivät laina-ajan loputtua sarjat C, D, E ja F, yhteensä 40 000 kappaletta 50 mk:n arvoisia obligaatioita. Uusi Suometar 31.10.1872

Tästä vuoden 1869 lainasta ei jälkipolville ole jäänyt muuta kuin merkintöjä kirjallisuudessa. Sanottiin sen pienillä litteroilla, 50 ja 100 markkaa, olleen hyvä menekki. Tämä oli lupaava merkki kotimaisen obligaatiolainarahoituksen tulevalle harkinnalle. Kannattaa samalla kuitenkin huomata se, että vaikka Helsingissä kauppiaat olivat jo edenneet pörssikaavailuissaan, ei meillä vielä aidosti ollut valtion obligaatiolainoille toimivia jälkimarkkinoita. Siksi tähän ensimmäiseen kotimaiseen markkalainaan oli leivottu menneisyydestä tuttu mahdollisuus käyttää obligaatioita käteisen sijaan erinäisissä viranomaismaksuissa.

Tähän lainaan liittyi vielä valtiosäännöllinen debatti, koska lainasta päätettäessä ei kuultu valtiopäiviä. Ei ehkä tarvinnutkaan, kun kerran keisari itse päätti lainan ottamisesta. Kritiikin terävin kärki kohdistui ehkä sittenkin siihen, että rautateiden rakentamista myös vastustettiin ja siihen sijoitettujen velkarahojen järkevyyttä haluttiin kyseenalaistaa.

Kriitikot eivät nähneet rautateillä taloudellista tulevaisuutta, ei edes velan pääomien maksamisen osalta. Pelkona oli, että valtio velkaantuu liikaa ja lopulta lainojen hoitokulut pakottavat nostamaan veroja. Jotenkin tämä huoli ja keskustelu tuntuvat tutulta. Huoli velkaantumisesta ei näköjään ole ajassa heikentynyt, pikemminkin päinvastoin. ( ks. esim. Uusi Suometar nimimerkki A.M. 25.2.1869)

Armollinen hallitsija ratkaisi tämänkin asian ajallaan ja tavallaan:

Keisarillisen Majesteetin Armollinen Julistus, ennatuslainan ottamisesta Suomen Valtiovarastoa varten rautatien rakentamiseksi Pietarin ja Riihimäen välille.

Annettu Helsingissä, 15 p:nä Tammikuuta 1869.

Me Aleksander Toinen jne., teemme tiettäväksi: Sittenkuin Suomeen asetetun Senaatimme Talousosasto Meidän tykönämme on alamaisuudessa ilmoittanut, että Keisari- kunnan Riikinrahastosta tuleva apu rautatien rakentamiseksi Pietarin ja Riihimäen välille sekä Suomen Valtiovaraston samaa tarkoitusta varten ottama valtiolaina eivät riitä mainitusta rautatiestä lasketun kustannuksen suorittamiseksi, niin olemme Me, siitä tehdyn alamaisen esityksen johdosta, tahtoneet armossa määrätä:

1:ksi. Että neljän miljonan (4 000 000) markan suuruinen ennatuslaina Suomen Valtiovarastoa varten omasta maasta otetaan vuonna 1869, rautatien rakentamiseksi Pietarin ja Riihimäen välille, ulosannetuita lainavelkaseteliä vastaan, jotka tuottavat neljän ja kahdeksan kymmenesosan (4 8/10) prosentin korkoa vuodessa sekä ovat takaisin lunastettavat kuudennen vuoden lopussa velkasetelien antopäivästä lukien. Suomalainen Wirallinen lehti 18.2.1869

Lahjoitusmaiden lunastus alkoi vuonna 1872

Jos etenisimme kronologisesti, niin seuraavana pitäisi käsitellä valtiopäivillä vuonna 1867 päätetyn Itä-Suomen lahjoitusmaiden lunastukseen liittyvät obligaatiolainat.

Koska emme etene, niin emme käsittele niitä tässä ja nyt. Nämä useassa erässä liikkeeseen lasketut obligaatiolainat ovat oma erillinen kokonaisuutensa ja siksi niistä on oma artikkeli.

Jatketaan siksi uusilla 1800-luvun lopun obligaatiolainoilla, joilla rakennettii uusia rautatielinjoja ja aina välillä maksettiin poiis vanhoja epäedullisia obligaatiolainoja.

Vuoden 1874 rautatielaina

Seuraava valtion ratahanke oli Turku – Hämeenlinna – Tampere radan rakentaminen. Tuohon aikaan rautatiet eivät olleet valtion monopoli, vaan ratahankkeita suunnittelivat ja toteuttivat myös yksityiset yritykset. Tässä yhteydessä on syytä mainita ainakin Hangö Jernvägaktiebolaget i Finland, Borgå-Kervo Jernvägaktiebolag sekä Lovisa-Wesijärvi Jernvägsaktiebolag.

Myös Turun ja Tampereen välinen rautatieyhteys kiinnosti yksityisiä yrittäjiä. Tämän ratayhteyden rakentaminen oli jo kertaalleen luvattu venäläiselle yhtiölle, jonka takana oli ruhtinas Uhtomski. Nykyään ehkä puhuisimme ruhtinaan sijaan oligarkki se ja se. Ruhtinas Uhtomski joutui kuitenkin rahoituksellisista syitä luopumaan hankkeesta ja valtio päätti jatkaa omin avuin ja rahoituksin. Tarvittiin jälleen uusi obligaatiolaina ja Euroopan rahamarkkinoiden apua.

Valtion ensimmäinen obligaatiolaina Saksasta oli onnistunut varsin mallikkaasti ja sen järjestänyt M. A. Rothschild & Söhne pankkiiriliike oli osoittanut olevansa meille hyvä kumppani. Toinen laina oli vuonna 1868 mennyt vähintäänkin penkin alle. Sen oli järjestänyt Rothschildin entinen ”konttoristi” ja oman liikkeen pystyyn pannut Erlanger. Lähdekirjallisuudessa löytyy viitteitä siitä, että tämän lainan huonossa menekissä olisi myös Rothschildillä ollut sormensa pelissä. (Nevanlinna s. 171)

Rothschildin järjestämän vuoden 1874 lainan ehdot olivat myös kohtuullisen ankarat lainan ottajalle, varsinkin jos vertaa niitä myöhempien aikojen lainaehtoihin. Mutta, hätä ei lue lakia ja huonoistakin lainoista paras on se, joka on vähiten huono. Lainan pääoma oli 16,2 miljoonaa uutta Saksan markkaa. Tämä vastasi noin 20 miljoonaa Suomen markkaa. Lainan emissiokurssi (myyntikurssi) oli 90 prosenttia nimellisarvosta. Eli Suomi sai 20 miljoonan Suomen markan lainasta käteen 18 miljoonaa. Korkoa piti toki maksaa koko 20 miljoonan lainasummalle. Lisäksi pankkiiriliike otti vuosittain itselleen 0,5 prosentin kommission vuosimaksuista. Nevanlinna ss. 228-230

Rautatiet, kuten muutkin liikenneyhteydet muokkaavat maata ja eri alueiden taloudellisia edellytyksiä pärjätä. Turun osalta Helsingin ja Hämeenlinnan välisen radan valmistuminen oli takaisku. Perinteinen Hämeen Härkätie ei enää kulkenutkaan hevosvetoisena polveillen pitkin Varsinais-Suomalaisia peltoja ja metsiä. Teknisen kehityksen myötä tuttu kauppareitti olikin siirtynyt rautahevon vetämänä uusille rautakiskoille vaivattomamman kyydin ääreen. Näin turkulaisille oli erittäin tärkeä päästä myös pikaisesti nauttimaan uusista nykyajan kulku- ja kuljetusmuodoista..

Turkulaisille oli myös tärkeätä saada ratayhteys Helsinkiin ja mielellään lyhyempänä kuin mitäTampereelta olisi matkaa pääkaupunkiin. Rautatien rakennustyöt aloitettiin Turussa vuonna 1874, jolloin radan lopullinen linjaus oli vielä auki. Radan risteysasema sijoitettiin myöhemmin Toijalaan ja näin turkulaisten suureksi onneksi Helsingistä oli Turkuun 19 kilometriä lyhempi matka kuin Tampereelle. Ilo se on pienikin ilo.

Rata valmistui vuonna 1876 ja budjetti meni 400 000 markkaa yli. Rata otettiin heti käyttöön ja valtion kirjoihin voitiin kirjata sen käytöstä jo ensimmäisenä vuonna puhdasta tuloa lähes 200 000 markkaa. Tulot ja menot kirjattiin Kulkulaitoksella (ministeriö) omaan rahastoon ja näin seurattiin investoinnin kannattavuutta ja kuoletuksia. Tarkoitus oli, että ulkomailta kalliilla otetut lainat myös tuottivat tuloa valtion kassaan. Uutta lainaa otettiin ainoastaan, jos sillä oli jo maksaja ja aikataulu tiedossa.

Vuoden 1881 saksalainen konvertointilaina

Vuoden 1868 kovaonnisen ja -ehtoisen Erlangerin järjestämän lainan ehdot sallivat lainan konvertoimisen 13 vuoden kuluttua liikkeellelaskusta. Vuonna 1880, eli vuotta ennen määräaikaa, otti Erlanger yhteyttä mahdollisen konvertointioikeuden käyttämisestä. Lainan korkohan oli korkea ja markkinoilta olisi mahdollista saada vastaavaa uutta lainaa matalammalla korolla. Uudella lainalla maksettaisiin vanha laina pois ja Suomen valtio säästäisi merkittävästi korkokuluissa.

Erlangerin laajan konsortion puolesta neuvotteluja kävi tukholmalainen pankkiiri Louis Fraenckel, johon törmäämme myöhemmin vuona 1909 hänen pelastaessaan Paasikiven 1909 Lontoon obligaation.

Kirjallisuudesta on rivien välistä selvästi aistittavissa, että Rotshchildien mahtava pankkisuku ei katsonut hyvällä, kun sen entinen ”konttoristi” Erlanger oli pannut pystyyn kilpailevan liikkeen. Erlanger oli voittanut kilpailijaltaan Suomen 1868 obligaatiolainan järjestämisen ja sekös Rotschildia harmitti. Nyt oli mahdollisuus kostaa.

Rotschildien pankkihuone käyttikin vanhoja suhteitaan ja voitti Erlangerin tarjouksen. Isäntä oli voittanut entisen hyvän asiakkaansa takaisin ja tämän jälkeen Erlangerilla ei ollut enää obligaatioasioita Suomen kanssa. (Blomstedt, s. 38)

Obligaation kanteen on painettu kolmella kielellä, Saksaksi, Ruotsiksi ja Suomeksi seuraava lainan käyttötarkoitusta ja sisältöä kuvaava selosteteksti:

” HÄNEN MAJESTEETTINSA WENÄJÄNMAAN KEISARIN, SUOMEN SUURIRUHTINAAN, 14 päivänä Heinäkuuta 1880 armollisesti antamalla vallalla saada Suomen Valtiovarastolle ottaa laina Valtiovaraston vuonna 1868 tekemän kuusiprosenttisen lainan konverteerausta varten, on Suomen Suururuhtinaanmaan Senaatti SUOMEN PANKILTA Helsingissä ja Pankkihuoneelta M. A. von ROTHSCHILD & SÖHNE Mainin-Frankfurtissa ottanut partiaali-obligaatioihin jaetun fondeeratun lainan, 7,374,000 markkaa Saksan valtiorahaa (sanoo seitsemän miljoonaa kolmesataa seitsemänkymmentä neljä tuhatta markkaa Saksan valtiorahaa), ja todistaa että tämän partiaali-obligationin haltija sisäänmaksamalla KOLMETUHATTA MARKKAA Saksan valtiorahaa, tältä summalta on mainitussa lainassa osallinen.”

Teksti kertoo, mistä tässä lainassa oli kyse. Sillä maksettiin ennenaikaisesti pois aiempi korkeakorkoinen laina. Tuon ajan kansainväliset obligaatiolainat olivat joko pitkiä tai vielä pidempiä. Vuoden 1868 laina, joka nyt lunastettiin, oli alunperin 43 vuoden mittainen. Vuonna 1881 laina-aikaa oli jäljellä vielä 30 vuotta, mikä tuli myös uuden lainan juoksuajaksi. Samalla pieneni lainan korko 6 prosentista 4,5 prosenttiin. Selvää säästöä valtiolle!

Pitkät laina-ajat olivat liikkellelaskijalle hyvä asia, mutta sijoittajalle vähän kaksipiippuinen juttu. Lainojen jälkimarkkinahinnan määrittäminen oli hankalampaa kuin nykyään. Valtio lyhensi lainoja sekä sarjanumeron perusteella arpomalla että ostamalla obligaatioita jälkimarkkinoilta. Miten laskea yksittäisen obligaation oikea kurssitaso, kun ehtojen mukaista juoksuaikaa on jäljellä vielä vaikka 30 vuotta? Korkotason pienetkin vaihtelut luovat omat haasteensa ja avaruustieteeksi asia muuttuu, jos ja kun yksittäinen obligaatio voidaan lunastaa ennenaikaisesti kokonaan ensi vuonna, viiden vuoden kuluttua tai vasta laina-ajan päätyttyä . Aika monta muuttujaa tässä laskukaavassa. Voiko edes saatavan nykyarvoa laskea, jos sen päättymisaikaa ei tiedetä?

Onneksi markkinat olivat kekseliäät jo tuolloin. Pankit tarjosivat auliisti pientä korvausta vastaan palvelua, jolla yksittäinen sijoittaja saattoi suojautua mahdollisen ”arpajaisvoiton” negatiivisilta vaikutuksilta. Markkinatilanteesta riippuen obligaation lunastaminen nimellisarvoon saattoi kirpaista sen haltijaa. Siksi pankilta sai vakuutuksen, jolla pankki hankkii markkinoilta sijoittajalle uuden samanlaisen obligaation. Kai tätä voisi kutsua vaikka ”arpaonnioptioksi” – oikeus mutta ei velvollisuus ryhtyä sopimuksessa mainittuun transaktioon.

Myöhempien aikojen presidentti Juho Kusti Paasikivi oli hyvin perehtynyt suomalaisiin obligaatioihin. Molempien oikeuksien tohtori Paasikiven väitöksen aihe vuonna 1901 oli: ”Lainkäytön kehittyminen veronkanto- ja finassikontrolliasioissa.” Käytännön kokemusta tuli vuodesta 1903, kun Paasikivi nimitettiin Valtionkonttorin johtoon. Lisää käytännön osaamista tuli ns. Hjeltin senaatissa finassisenaattorin (valtiovarainministeri) toimessa 1.8.1908 – 13.11.1909. Pääsipä Paasikivi myös ministerinä hankkimaan ja allekirjoittamaan yhden Suomen monista ulkomaisista valtiolainoista vuonna 1909, joka myös jäi Venäjän vallan ajan viimeiseksi ulkomailta otetuksi valtion obligaatiolainaksi.

Paasikivi on kirjoittanut vuoden 1906 Valtiotieteiden Käsikirjaan ansiokkaan artikkelin valtionvelasta. Antaa Juho Kustin puhua:

”Kun arvopaperien pörssihinta mukautuu kulloinkin vaiitsevien rahaolojen, korkokannan y.m. mukaan, alenee kurssi korkokannan noustessa, ja vanhempia obligatsioneja voidaan ostaa niin alentuneesta kurssista, että todellinen korko vastaa sen hetken korkokantaa. Esim. jos yleinen korkokanta on 5 %, on aikaisempien 3 %:n korkovelan obligatsionien kurssi pörssissä noin 60 %. Ostamalla tästä hinnasta valtio ei kärsi sanottavaa tappiota, vaikka se samaan aikaan ottaakin uusia 5 %:n lainoja.

Onpa edullistakin, että valtio vuosittain käyttää jonkun määrän varoja ostaakseen vanhoja obligatsioneja pörssissä, koska se on omansa ylläpitämään arvopaqpereiden kurssia, mikä taas vahvistaa valtion luottoa ja helpottaa uusien lainojen saamista edullisilla ehdoilla.” (Paasikivi s. 417)

Tästä lainasta kannattaa huomata, että sen järjesti meille jälleen hyvinkin tuttu ja turvallinen pankkiiri von Rothschild Frankfurtista. Järjestely oli varmaan myös hänelle mieluinen. Saihan hän järjestää vanhalle asiakkaalleen lainan, jolla maksettiin pois se kauhea epäonnistuminen, mikä syntyi kun Suomi haksahti asioimaan Rothschildin ”entisen kirjurin” Erlangerin perustaman kilpailevan pankkiiriliikkeen kanssa vuonna 1868.

Kannattaa myös huomata Suomen Suuriruhtinaanmaan ”valtiollisen” statuksen muutos. Tähän saakka valtiolainoissa on kyllä lukenut Suomi, mutta kaksipäinen kotka on sitä obligaation kannessa aina varjostanut. Tässä lainassa kotka on vaihdettu Suomen Leijonaan, ja siinä se on myös pysynyt.

Hovipankkiiri von Rothschildin seuraava – vuoden 1882 valtionlaina

Kuten jo aiemmin vuoden 1868 lainaa käsiteltäessä kävi ilmi, puuttui Venäjä Suomen rautateiden raideleveyteen määräämällä meille saman raideleveyden kuin heillä. Taustalla olivat sekä taloudelliset että sotilaalliset syyt. Venäjä korvasi tästä koituneet ylimääräiset kustannukset antamalla Suomelle 10 miljoonan markan korottoman avustuksen. Tarkemmin sanottuna näennäisesti korottoman. Velalle ei sinällään määritelty korkoa, vaan vaatimattomana korvauksena Venäjä edellytti saavansa kolmanneksen uuden radan puhtaasta vuosituotosta. (Nevanlinna1907, s.162-63)

On helppo ymmärtää, että tämä ”koroton” avustus tuntui ajansaatossa kivireeltä, ja siksi siitä haluttiin eroon. Valtion finanssien niin salliessa käännyttiin jälleen pankkiiri Rothschildin puoleen. Hän järjesti meille Saksan markkinoilta 42 vuoden obligaatiolainan 4 prosentin korolla kurssiin 94 prosenttia. Lainan koko oli 8,1 miljoonaa Saksan markkaa, joka vastasi kuoletettavan ”avustuksen” määrää 10 miljoonaa Suomen markkaa.

Koko asia oli Suomelle jopa sen verran hankala, että kun lainan otosta päätettiin senaatissa, niin senaatti päätti samalla, että Pietarin vippi maksetaan välittömästi valtion varoista eikä edes jäädä odottamaan Saksaan laskettavasta obligaatiosta saatavia rahoja. (Nevanlinna s. 364)

Tämä laina poikkesi ajan muista lainoista siinä, että vaikka tämä laina oli rahan käyttötarkoitukseltaa ”korvamerkitty”, sillä ei varsinaisesti rakennettu mitään. Laina oli tavallaan myös konvertointilaina, jolla maksettiin pois epäedulliseksi osoittautuneita valtion aiempia sitoumuksia. Tällä kertaa ei kuitenkaan kalliiksi käynyttä aiempaa korkeakorkoista obligaatiolainaa. Tämä laina vapautti Suomen rautatieverko käytön, hallinnan ja myös tuoton kokonaan ja lyhentämättömänä oman maan käyttöön.

Johan keisari Aleksanteri I vakuutti Suomen kansalle Porvoossa vuonna 1808, että ”maasta kerätyt verot käytetään maan hyväksi”. Tämä lupaus muuttui nyt rautateiden osalta myös lihaksi.

Vuoden 1886 obligaatiolainalla saatettiin loppuun Pohjanmaan rata

Näin jälkiviisaan silmin ja tästä ajasta tarkasteltuna valtio toimi tavattoman viisaasti ja taiten rakentaessaan maan kehittymisen kannalta aivan kriittistä infrastruktuuria pääosin ulkomaisella velkarahalla. Obligaatio oli tuotteena kehittynyt ensimmäisistä kokeiluistamme (1840 -luvun Saima sedlar) tutuksi ja hyvin toimivaksi ja rakenteeltaan vakiintuneeksi tavaksi rahoittaa valtion kassan kannalta raskaita hankkeita nopeammassa ajassa kuin mihin olisimme itse kyenneet.

Äkkiseltään kymenien vuosien mittaiset pitkät obligaatiolainat vaikuttavat nyt vähän hassuilta. Onneksi niissä oli kuitenkin konvertointiehto, eli liikkeeseen laskija saattoi irtisanoa ja lunastaa koko lainan loppupääoman sovitun ajan päästä. Näin oli jo muutaman kerran tehty. Vuonna 1886 tuli ajankohtaiseksi laskea uusi laina liikkeelle. Kerätyillä rahoilla oli obligaation kanteenkin painettu aiemmista lainoista tuttuja käyttötarkoituksia suomeksi, saksaksi ja ruotsiksi:

”Tämä laina käytetään osaksi, kontrahdinmukaisen ulossanomisen jälkeen, 1862 vuoden Suomen valtiolainan lunastamiseen, osaksi rautatierakennuksiin.”

Lainan korko oli 4 prosenttia, eli 0,5 prosenttia alhaisempi kuin irtisanottava vuoden 1862 ensimmäinen Saksasta otettu laina oli. Tämän ensimmäisen lainan oli Suomelle järjestänyt ”hovihankkijamme” pankkiiri Rothschild. Hänen pankkiiriliikkeensä sai nyt ”kunnian” viimeisellä järjestämällään suomalaisella obligaatiolainalla maksaa pois hänen järjestämänsä ensimmäisen obligaation jäljellä olevan velkapääoman. Ympyrä sulkeutui. Lainan koko oli 17 600 000 kultamarkkaa ja 14 256 000 Saksan riikinmarkkaa.

Kannattaa huomata, että vuonna 1878 Suomen markka liitettiin kultakantaan. Näin otettiin tulevaisuutta silmällä pitäen vähän hajurakoa ruplaan ja Venäjän raha-asioihin. Obligaatiopaperin allekirjoittajana on jo aiemminkin esiintynyt vapaaherra ja salaneuvos Clas Herman Molander, joka toimi valtiovaraintoimituskunnan päällikkönä, eli valtiovarainministerinä 1871-97 ja siinä ominaisuudessa allekirjoitti tuon ajan kaikki suomalaiset obligaatiolainat. Molanderin vaikutus kultakantaan siirtymisessä ei ollut vähäinen.

Tämä tunnollinen ja kelpo virkamies myös aateloitiin ansioistaan. Hän otti sukunsa tunnukseksi tehtävään hyvin sopivan tunnuslauseen – ”Rehellisyys maan perii”. Tämä asenne näkyi myös hänen työurassaan. Salaneuvos Molander ei koskaan jäänyt eläkkeelle. Hän kuoli sydänkohtaukseen 80 vuotiaana työpöytänsä ääreen.

Suomessa pohdittiin koko ajan rataverkon laajentamista ja seuraavia investointeja. Vuonna asetettu 1879 rautatiekomissio ehdotti, että seuraavaksi rakennettaisiin Oulun- ja Savonradat. Radan sijaintivaihtoehdoista käytiin laajaa keskustelua ja vaikutti siltä, että valtiopäiviltä olisi hankala löytää yksimielisyyttä ehdotetuista ratalinjauksista. Siksi asiaa pohtimaan asetettiin erillinen valiokunta. Sen työn tuloksena päästiin ensin yksimielisyyteen Vaasan/Oulun radan suunnasta ja vasta sitten ryhdyttäisiin pohtimaan Savonrataa ja sen linjauksia.

Tämä obligaatiolaina laskettiin liikkeeseen vuonna 1886. Vuotta aiemmin oli valtiopäivillä päätetty rakentaa Savon rata kulkemaan Kouvolan, Mikkelin, Pieksämäen ja Suonenjoen kautta Kuopioon. Osalla obligaatiolla kerätyistä rahoilla saatiin ensiksi kuitenkin valmiiksi Pohjanmaan radan viimeinen etappi Ouluun. Vasta sitten oli savolaisten vuoro päästä kehityksen kyytiin.

Oma rata myös savolaisille – 1888 lyhyt kotimainen obligaatio

Vuoden 1886 Saksaan myydyn valtiolainan rahat käytettiin suurimmalta osin aiemman valtiolainan ennenaikaiseen lunastamiseen. Jäljelle jääneillä rahoilla rakennettiin loppuun Oulun rata ja asema. Oulun ja Kuopion ratojen ajallinen yhteys näkyy myös siitä, että molempiin kaupunkeihin rakennettiin samoilla piirustuksilla aivan samanlaiset rautatieasemarakennukset. Oulussa alkuperäinen palvelee yhä matkustajia. Kuopion asema sen sijaan purettiin ja uusi asema rakennettiin nykyiselle paikalleen lähemmäs kaupungin keskustaa vuonna 1934.

Koko laajaa Itä-Suomea palvelevaan ratahankkeeseen ei näistä vuoden 1886 rahoista enää juuri riittänyt huolimatta siitä, että hankkeet menivätkin osin ajallisesti päällekkäin. Rautatiet olivat osoittautuneet maan kehityksen kannalta erittäin tärkeäksi ja siksi ratahankkeilla oli tietty kiire, ja kaikki halusivat omalle seudulleen oman radan. Vaan kun valtiolla ei ollut rahaa rakentaa heti ja kaikkea valmiiksi samaan aikaan.

Savoonkin alettiin suunnitella omaa rataa jo 1870-luvulla. Taistelu ”juuri meidän kannalta” oikeasta ratalinjauksesta kävi kuumana. Pitäisikö radan kulkea itä-länsi-suunnassa, kuten myöhemmin Jyväskylässä vai etelästä pohjoiseen. Perusteluina eri vaihtoehtoja puolustettaessa esitettiin yleistä saavutettavuutta sekä metsäteollisuuden palvelemista. Vuoden 1885 valtiopäivillä päätettiin linjaukset sekä radan aloittaminen. Rahoitus jäi vielä auki. Tarvittiin jälleen uutta lainaa.

Sellainen myös saatiin. Tällä kertaa tarvittava summa oli sen verran pieni, että suurisuuntaista valtionlainaa ulkomailta ei edes tarvinnut harkita. Eikä olisi varmaan kannattanutkaan, koska edellinen laina oli juuri myyty, eikä ulkomaisen velan nopea kasvattaminen olisi tuolloinkaan tehnyt hyvää Suomen luottokelpoisuudelle ja maakuvalle.  

Suuren Venäjänmaan Keisari käski juhlallisesti ottamaan kotimarkkinoilta lyhytaikaista velkaa 4 miljoonan markan edestä ja vahvistaa rautateiden rakentamista rahoittavaa Kulkulaitosrahastoa. Koko mahtipontinen käsky on painettu obligaation kanteen.

”Hänen Majesteettinsa Keisari ja Suuriruhtinas on armollisella julistuksella 1 p:nä Lokakuuta 1888, Suomen Valtiosäätyjen suostumuksella, käskenyt, Kulkulaitos-rahaston enentämiseksi Savon rautatien rakentamista varten, ulosannettavaksi 3 % korkoa kasvavia 120, 240 ja 600 markan valtiokassasitoumuksia, yhteensä 3,999,960 markan määrään, ja lunastettaviksi Lokakuun 1 p:nä 1891.

Näitä valtiokassasitoumuksia otetaan vastaan rahana kaikessa, kruunun veron-kannossa ja muussa suorituksessa kruunun kanssa. Silloin korvataan kasvanut korko suorituspäivään asti, á 30 päivää kuukaudessa, 5:llää pennillä päivältä ja 600 markan arvomäärästä.”

Kuten yllä olevasta ilmoituksesta käy ilmi, myytiin Savonradan obligaatioita kotimaahan. Ne olivat samalla vuoden 1869 Ennatuslainan ja vuonna 1872 alkaneen lahjoitusmaiden lunastamiseen tarkoitettujen lainojen jälkeen kolmas markkamääräinen obligaatiolaina. Kaikki mainitut markkamääräiset lainat olivat pienehköjä eikä niitä varten ollut tarve mennä meren edemmäs.

Markkamääräisillä obligaatioilla oli riittävästi kysyntää, mutta eivät obligaatiot tuohon maailman aikaan Suomessa vielä kovin tunnettuja olleet. Rahamiehillä on aina rahaa, mutta muuten obligaatiot olivat kuin toisesta maailmasta. Siitä kertoo hupaisalla tavalla valtionkonttorin antama ilmoitus (16.4.1889), jossa muistutetaan, että varsinaisia obligaatioita ei pidä sekoittaman niistä tehtyihin specimen mallikappaleisiin, joiden sarjanumerokin on nolla. Joku oli hyvässä tai siinä toisessa uskossa yrittänyt näitä lunastaa ja jäänyt kiinni rysän päältä. Paljon piti vielä Kallavedessä vettä virrata, ennen kuin obligaatioista tulisi koko kansan tuttuja sijoituskohteita. Mutta kyllä sekin aika vielä tuli.

Vuoden 1885 valtopäivien Savonradan rakentamispäätöksen jälkeen radan linjausten suunnitelu kesti vielä pari vuotta, ja rakentamaan päästiin vuonna 1887. Kuopiossa ”rautahepoa” odotettiin innolla. Senaatin päätöksen jälkeen huhtikuussa 1885 Väinölänniemellä pidettiin jo juhlat rautatien saamisen kunniaksi.

Radan rakentaminen sujui hyvin ja se valmistui etuajassa. Ensimmäinen veturi ajoi Kuopioon jo heinäkuussa 1888. Rata avattiin virallisesti 1.10.1889 suurten juhlallisuuksien kera. Heti tämän jälkeen ryhdyttiin suunnittelemaan radan jatkoa Iisalmeen ja kohti pohjoista ja Pohjanmaan rataa. Juhani Ahon kirja Rautatie antaa mainion aikalaiskuvauksen Matin ja Liisan junamatkasta Lapinlahdelta Kuopioon. Juhani Aho oli tässäkin kirjassa aikaansa edellä. Kirja julkaistiin vuonna 1884, jolloin rautatiestä ei ollut vielä edes päätöstä. Kuopiosta pääsi Lapinlahden kautta Iisalmeen asti vasta vuonna 1902. Pitkä oli Matin ja Liisan odotus ennen kuin oikeaan junaan pääsivät.

Kaikkien konvertointilainojen äiti – saksalainen 3,5 obligaatiolaina vuodelta 1889

Pitkät lainojen juoksuajat mahdollistivat lainan liikkeeseen laskijalle korkotilanteen hyödyntämisen. Suomen valtiolainoissa oli kaikissa pitkän juoksuajan takaporttina konvertointiehto. Laina voidaan sen mukaan tietyn ajan jälkeen joko lunastaa kokonaan tai vaihtaa toiseen lainaan, jossa on tietenkin alhaisempi korkotaso.

Tämä laina oli useammassa valuutassa: Suomen markan lisäksi laina oli käypä Saksan riikinrahassa sekä Hollannin guldeneissa. Littera B vastasi 2 000 Saksan riikinrahaa, 2 468 Suomen kultarahaa sekä 1 184 guldenia. Kaikki valuutat oli sidottu kultakantaan, joten valuuttariskiä ei ollut. Viisikymmentä vuotta myöhemmin vastaava 50 vuoden mittainen monivaluuttalaina olisi ollut itsemurha.

Tällä lainalla oli jo ehtoihinkin kirjattuna tavoittena maksaa pois ja/tai vaihtaa vuoden 1874 ja 1881 rautatielainat. Niiden molempien korko oli korkeampi kuin tämän uuden lainan, joten konvertoinnilla oli selkeät valtiontaloudelliset motiivit. Vuoden 1874 lainan korko oli 4,5 prosenttia ja vuoden 1881 lainan peräti 6 prosenttia. Lisäksi vuoden 1881 lainalla oli jo aiemmin maksettu pois vähän kovaonninen rautatielaina vuodelta 1868. Nämä operaatiot kertovat pienen Suomen kyvystä saada ulkomaista velkaa sekä myös osaamisesta edullisempien ehtojen löytämisessä.

Mikäli vanhempien lainojen lunastatamisesta jäisi varoja yli, oli ne tarkoitus ohjata Kotkan ja Kouvolan ratoihin.

Tämä vuoden 1889 valtionlaina päätti Suomen saksalaissuuntauksen rahamarkkinoilla. Suhdanteet muuttuvat ja vanhat luottopankkiirit lopettavat ja uusilla voi olla uusia ajatuksia? Euroopan rahamarkkinoilla oli uusi nouseva tähti ja sinne myös Suomen Suuriruhtinaanmaa seuraavaksi suuntasi

Tässä oikopolku Ranskaan.

Kirjallisuutta:

Blomstedt Yrjö, Valtionkonttori Historiallinen Katsaus 1875-1975, Valtion Painatuskeskus, Hesinkin 1976