1942 lainat
Sota-ajan obligaatiot muodostavat suuren kokonaisuuden. Valtio velkaantui sotavuosina enemmän kuin koskaan ja yksi osa tätä velkaantumista oli valtion obligaatioiden liikkeelle lasku ja myynti suurelle yleisölle ja instituutioille. Sotaponnistusten rahoittamisen tärkeyttä kuvattiin usein obligaatioiden nimillä – Puolustuslaina, Työn ja Taistelun laina, Isänmaan laina jne. Käsittelen tässä esityksessä valtion liikkeeseen laskemia yleisöobligaatioita käytännön syistä kolmessa eri jaksossa. Muut jaksot: 1939-41 ja 1944-45
Koska sota-aikaisten obligaatioiden päiväyksissä ja allekirjoittavien ministerien virka-ajoissa on epäjohdonmukaisuutta, laitan tähän kertauksen vuoksi kuka oli valtiovarainministerinä koska ja näin pitäisi olla myös nimikirjoitus obligaatiossa. Erityisesti korvauslainat toimivat toisella logiikalla. Siitä jatkossa enemmän.
Väinö Tanner SDP 12.3.1937 – 1.12.1939
Mauno Pekkala SDP 1.12.1939 – 27.3.1940
Mauno Pekkala SDP 27.3.1940 – 4.1.1941
Mauno Pekkala SDP 4.1.1941 – 22.5.1942
Väinö Tanner SDP 22.5.1942-5.3.1943
Väinö Tanner SDP 5.3.1943 – 8.8.1944
Tyko Reinikka II ministeri ML 5.3.1943 – 8.8.1945
Onni Hiltunen SDP 8.8.1944 – 21.9.1944
Martti Paloheimo, II ministeri KOK 8.8.1944 – 21.9.1945
Onni Hiltunen SDP 21.9.1944 – 17.11.1944
Vuoden 1942 Isänmaan laina
Välirauhan aikana oli perustettu ns. valtionlainajärjestö, jonka johdossa oli pääministerin johtama arvovaltainen toimikunta. Obligaatiorahoitusta edistettiin Valtion tiedoituslaitoksen valtionlainatoimistosta käsin. Heidän tehtävänään oli markkinoida ja keksiä hyvät nimet lainoille ja iskevät markkinointikampanjat. Silloin puhuttiin, että toimiston tehtävänä on hoitaa valtionlainojen propagandaa.
Vuoden 1943 Isänmaan laina on hieno esimerkki, miten osuvaa ja tehokasta viranomaisten ”propaganda” oli. Lehdissä oli isoja ilmoituksia, jossa vedottiin syvän kansan yleviin arvoihin. Kaikki tiesivät, mistä tässä taistelussa oli kyse. Jos kansan syvistä taskuista ei löytyisi riittävästi voitontahtoa ja markkoja obligaatioiden ostamiseen, häviäisimme sodan ja Suomessa siirryttäisiin ruplatalouteen. Isänmaan asialla kun ollaan, niin markkoja ei silloin kannata jättää patjan alle.
Suomen Kuvalehden kokosivun ilmoituksessa luutnantti vetoaa lukijoihin: ”Kun kaikki sen tekevät, niin hyvä tulee”. Obligaatioiden myyntiin panostettiin jälleen tarmolla. Myyntipaikat oli helppo tunnistaa mainoksen alareunassa olevasta leijonakyltistä.
Isänmaan lainaa myytiin kahta eri ryhmää ja molempia samalla päiväyksellä 1.3.1942. Lainan kokonaismäärä oli kunnioitettava 2 miljardia markkaa ja juoksuaika 7 vuotta. Lunastus tapahtuisi näin 1.3.1949 valtionkonttorissa tai pankeissa.
I ryhmän lainan korko oli matalahko 3 prosenttia. Alhaista korkoa kompensoi lainan ehtoihin kuuluva mahdollisuus lunastaa laina pois kesken juoksuajan, jos sen haltija näin haluaisi tehdä. II ryhmän lainojen osalta nimelliskorko oli 5 prosenttia eikä lunastusmahdollisuutta ollut.
Vaikuttaakin siltä, että myös tässä lainassa ryhmä I obligaatiot olivat tarkoitetut pankeille ja institutioille sekä ”rahamiehille”. Tätä tukee se, että obligaatioita annettiin ainoastaan 100 000 markan ja 10 000 suuruisina osaobligaatioina. Ryhmä II lainoja sai merkitä suurten litteroiden lisäksi myös 1 000 ja 200 markan suuruisina. Näistä 200 markan obligaatioille (Litt D) ei maksettu vuotuista korkoa vaan haltija sai juoksuajan (7 vuotta) jälkeen 200 markan nimellisarvon sijaan 270 markkaa. Tämä oli ns. 0-kuponkilaina.
Ryhmä II obligaatioiden erikoisuutena ja lisähoukuttimena oli se, että niitä sai merkitä alle nimellisarvon. Esimerkiksi ryhmä II:n obligaation saattoi merkitä kurssiin 97% . Tämä antoi vuotuista korkoa maksaville litteroille vuosituotoksi vähän yli 5,5% ja 200 markan obligaationkin myyntihinta merkittäessä oli 194 markkaa. Nämä olivat suurelle yleisölle vähän uusia ”hienouksia” ja näin tässä samalla tärkeän varainhankinnan varjolla kansalle opetettiin korko-oppia ja obligaatiosijoittamista. Tosin ankara sotainflaatio taisi vesittää nämä opit ja obligaatioiden houkuttavuuden joksin aikaa. Tätä oppia aloitettiin antamaan ensimmäisen kerran jo edellisen vuoden Työn ja Taistelun lainassa.
Tuo pienin nimellisarvo 200 markkaa on perinteisille obligaatioille ehkä vähän harvinainen. Sen sijaan palkinto-obligaatioissa se oli vallitseva nimellisarvo. Ehkä 200 markkaa valittiin juurikin tästä syystä. Se ei ollut liian iso summa tavallisille kotitalouksille eikä valtiollekaan turhan pieni marja maasta poimittavaksi. Palkinto-obligaatioiden hyvä menekki oli osoittanut, että 200 markkaa on juuri sopiva ”karvalakkisumma”, johon tavallisten ihmistenkin on helppo lähteä mukaan ostamalla yhden, kaksi tai useammankin obligaation. Samoin tuo korkojen maksaminen laina-ajan lopussa oli perinteisille palkinto-obligaatioiden ostajille helpompaa hahmottaa kuin vuotuinen kuponkien leikkaaminen, jota vaivaa ei palkinto-obligaatioissakaan ollut.
Vuoden 1942 palkinto-obligaatiolaina
Tästä palkinto-obligaatiolainasta kuten muistakin suomalaisista palkinto-lainoista on omat artikkelinsa täällä.
1943 lainat
Vuonna 1943 obligaatiomarkkina lähes pysähtyi. Edellisenä vuonna – itse asiassa edellisinä vuosina – valtio oli konvertoinut kansan säästöt, taskut ja patjan alle jemmatut hätävarat niin tehokkaasti erilaisiin toisiaan seuraaviin obligaatioihin, että oli pakko pitää välivuosi. Vuonna 1943 ei valtio myynnyt sen enempää palkinto-obligaatioita kun isänmaallisia sotalainojakaan.
Ihan ilman obligaatioita ei sentään menty. Valtio laski liikkeeseen heti tammikuun alussa kaksi isoa obligaatuiolainaa. Toinen lainoista oli neljän vuoden mittainen ja koroltaan 4 prosenttia. Lainaa myytiin kolmessa eri litterassa: litt A 100 000 markkaa, litt B 10 000 markkaa ja litt C 1 000 markkaa. Samat litterat olivat myös toisessa lainassa. Näin sama laina sopi institutioille sekä kotitalouksille. Tämän lainan myyntikurssi oli 100 prosenttia.
Toinen vuoden 1943 perusobligaatioista oli kymmenen vuoden mittainen ja korko 5 prosenttia. Lyhyemmästä lainasta poiketen tässä pidemmässä lainassa myyntikurssi oli 98,5 prosenttia. Tällä oli ehkä tarkoitus lieventää pitkään kymmenen vuoden juoksuaikaan sisältyvää korkeampaa inflaatioriskiä. Viiden prosentin korko laskettiin nimellisarvolle ja lopussa sai pienen pääomavoiton. Nämä nostivat sijoittajan tuottoa. Tämän lainan litterat olivat samat kuin lyhyemmässä lainassa. Molempien lainojen koko oli miljardi markkaa.
Vaikka uusia obligaatioita ei tämän enempää myytykkään, eivät kansalaiset niistä ihan kokonaan irti päässeet. Jo aiemmin on ollut puhetta, miten varsinkin palkinto-obligaatioiden arvonnat aiheuttivat ihmisille päänvaivaa. Palkinto-obligaatioissa arvottiin pääosin vuosittain kaksi kertaa voittoja. Jos oli kiltisti merkinnyt aina uusia lainoja, saattoi obligaatiosalkussa olla seurattavia arvontoja melkein joka kuukaudelle. On selvää, että sota-aikana kaiken muun kiireen keskellä tämä oli hankalaa.
Niinpä nokkelat liikemiehet keksivät perustaa palveluyrityksen Kertoma Oy:n helpottamaan täsä tuskaa. Jos jatkossa osti heidän kauttaan palkinto-obligaatioita, he valvoisivat ja ilmoittaisivat, josko voittoja osuu kohdalleen. Pankin säilytys oli ehkä kuitenkin parempi, kun pankki lisäksi pientä korvausta vastaan myös säilytti kyseiset arvopaperit asiakkaan lukuun.
Kertomasta ei ole historian haaviin juuri tätä enempää jäännyt. on siksi vaikea arvioida, miten palvelu toimi ja löikö toiminta leiville myös yrittäjälle.
