Odota hetki. Tutkimukset ovat käynnissä…
Joulukuussa 1939, talvisodan kynnyksellä.
Suomen itsenäisyyden ajan seitsemäs palkinto-obligaatio seurasi kuuliaisesti edeltäjiensä muotokieltä ja sisältöä. Ulkonäkö oli – poislukien vuoden 1938 olympialaina – vakioitunut muistuttamaan raha-arpaa ja eri vuosien palkinto-obligaatiot olivatkin ulkoisesti hyvin samankaltaisia. Ne kuuluivat visuaalisesti samaan perheeseen.
Tämä laina laskettiin liikkeeseen vuoden 1939 loppulla. Päiväys on joulukuussa ja ilman sen tarkempaa päivämäärää. Lainan koko oli 100 miljoonaa markkaa ja yhden arvan…anteeksi, obligaation nimellisarvo oli 200 markkaa, kuten aieminkin.
Vuoden 1939 mittaan Euroopan ja Suomenkin taivaalle alkoi kerääntyä mustia pilviä. Sodan uhka kasvoi ja näin myös valtioiden varautuminen pahimpaan. Meillä edellisen vuoden olympialainasta jäi varoja käyttämättä, kun kisat jäivät pitämättä ja niiden rahoittamiseen myydyn palkinto-obligaation määrä oli alun alkaenkin ollut vähän liian suuri. Sodan uhatessa ja myöhemmin sen myös syttyessä näille urheiluun tarkoitetuilla varoille löytyi uutta käyttöä. Lue lisää palkinto-obligaatiolainoista ja erityisesti vuoden 1938 Olympia palkinto-obligaatiolainasta.
Valtio laski syksyllä 1939 liikkeelle myös ensimmäisen varsinaisen sotalainan – 5 prosentin puolustuslainan 15.11.1939. Suomi oli vähän huonosti valmistautunut sotaan ja viime tipassa puolustusmäärärahoja piti nostaa – vaikka velkarahalla.
Puolustuslainan menekki oli hyvä. Elettiin varautumisen aikaa, ylimääräisiä kertausharjoituksia pidettiin ja Kannasta linnoitettiin talkoilla. Elettiin suuren isänmaallisuuden syksyä ja myös taloudellisissa talkoissa haluttiin olla mukana. Sotaobligaatioita myytiin aina erityisen paljon myös pankeille, yrityksille, yhteisöille sekä valtion eri tahoille. Helsingin Sanomat kirjoitti 17.02.1940, miten ”valtakuntamme kaikki kansalaispiirit ja yhteiskuntakerrokset ovat osoittaneet suurta uhrimieltä isänmaamme yhteisessä asiassa. Puolustuslaina merkittiin odottamattoman hyvin tuloksin.”
Samaan aikaan palkintolainan myynnin aloittamisen kanssa alkoi talvisota. On selvää, että huonoin mahdollinen ajankohta myydä kansalaisille valtion obligaatioita on juuri sodan puhkeaminen. Toki sodan uhka oli ollut jo pitkään ilmeinen ja käsin kosketeltava. Venäläisten hyökkäys ei ollut parasta mahdolista mainosta ja innostusta sijoittaa rahojaan viideksi vuodeksi valtion obligaatioihin. Sukanvarsi oli ehkä sodan alkamisen ensi vaiheessa se suosituin ja turvallisimman tuntuinen sijoituskohde.
Ei siis ihme, että tämä palkinto-obligaatiolaina ei tullutkaan merkityksi ihan hujauksessa, kuten joidenkin aiempien osalta oli käynyt (esimerkiksi vuoden 1932 palkintolaina). Lainoja riitti vielä pitkälle seuraavaan vuoteen. Huolimatta, että talvisota oli meille kova koettelemus, Suomi selvisi ja säilyi. Maailma ei ankarista rauhanehdoista ja kohtuuttomiksi koetuista alueluovutuksista huolimatta loppunutkaan. Viimeistään keväällä ihmiset uskalsivat jälleen ajatella myös jossain määrin tulevaisuutta. Sekä sijoittamista, että isänmaan kohtaloa, taistelun jatkamista ja sen taloudellista tukemista.
Pari viikkoa talvisodan päättymisen jälkeen ilmestyi Helsingin Sanomissa hyvässä isänmaallisessa hengessä uutiseksi naamioitu toimituksellinen ilmoitus. ”Uusia palkinto-obligaatioita vielä saatavissa.” (HS 29.3.1940, S.3)
Lehti kertoo, että palkinto-obligaatioiden myynti lakkaa kuun lopussa ja niitä ehtii vielä ostaa. ”Parina päivänä on siis vielä mahdollisuus hankkia näitä arvoppereita, jotka suurten voittomahdollisuuksiensa vuoksi ovat niiden ostajille erittäin houkuttelevia sijoituksia.”
Ensi kehuttiin sijoitusnäkymiä ja sitten vedottiin valtion rahantarpeeseen. ”Erittäinkin jälleenrakennustyön vuoksi on valtion rahantarve nyt suuri. Uudistettuine ja kansan täyttä luottamusta nauttivine hallituksineen valtiolla on oikeus saada kansalaisiltaan tämä vaatimaton laina, kaikkiaan ainoastaan 100 miljoonaa markkaa. Itsekunkin velvollisuus on varojensa mukaan ostaa näitä obligatioita. Niitä saa kaikkien pankkien konttoreista ja postitoimipaikoista.”
Tämä oli jo melkoisen suoraa puhetta johtavalta medialta – kansalaisten velvollisuus on ostaa obligaatioita ja rahoittaa näin yhteisiä sotaponnistuksiamme. Ja toki asia näin olikin. Vaikeat ajat olivat saaneet mediankin luopumaan omasta riippumattomuudestaan ja liittymään koko kansan yhteisiin sotaponnistuksiin omalla tavallaan.
Sotavuosina valtion rahantarve oli erittäin suurta ja niin myös velkaantuminen. Kansan taskulla käytiin usein obligaatioita myymällä sekä erilaisia uusia veroja keksimällä ja maksuja korottamalla. Esimerkiksi arvonlisveroa edeltänyt liikevaihtovero keksitiin sotavuosina tilapäiseksi veroksi. Sota on sotaa, ratsuväki raakaa ja valtiovarainministerillä olisi vaikeina aikoina syytä olla hyvä mielikuvitus. Onneksi oli ja onneksi selvisimme.
Palkinto-obligaatioista pitää aina muistaa se, että niistä sai laina-ajan päätyttyä rahansa takaisin obligaatiopaperia vastaan. Jokainen nyt keräilijän hallussa oleva (aika harva) palkinto-obligaatio on jäänyt joskus aikoinaan lunastamatta. Se on ollut merkitsijälle tappio, mutta meille keräilijöille joka kerta toki pienoinen voitto.
Kuten hyvin tunnettua, vaikeat ajat eivät päättyneet talvisotaan. Ne jatkuivat, ja erilasia sotalainoja, korvauslainoja ja vastaavia myytiin ja annettiin tulevina vuosina runsaasti. Näistä on omat selvityksensä toisaalla. Myös palkinto-obligaatioita laskettiin liikkeeseen useampia. Marjatkin piti poimia maasta. Näistä lisää alla…
Palaa PALKINTO-OBLIGAATIOT