Päivitetty viimeksi 6.4.2024
Joulukuussa 1939, talvisodan kynnyksellä.
Palkinto-obligaatioiden juoksuaika oli yleensä viisi vuotta. Obligaatioliden haltijoilla saattoi pahimmillaan olla melkoinen obligaatiosalkku pyörimässä arvontoineen ja lunastuksineen. Vaan, niin oli valtiollakin. Viiden vuoden päästä merkinnästä piti nimittäin valtion kaivaa kuvettaan ja keksiä, millä sitä nyt tuonkin obligaation kansalaisille maksaa takaisin. Vuonna 1939 erääntyi vuoden 1934 lainan pääoma. Maksaa olisi pitänyt joulukuun 15. päivä, eli pari viikkoa talvisodan syttymisen jälkeen, jolloin rahalla oli muutakin käyttöä.
Siksi valtioneuvosto päätti 23.11.1939 laskea liikkeeseen uuden palkinto-obligaation mallia 1939. Tästä saaduilla varoilla oli tarkoitus maksaa 1934 lainan pääoma. Toiveissa oli myös se, että mahdollisimman moni vaihtaisi vanhan lainan suoraan uuteen, olivathan ehdot identtiset 1934 lainan kanssa. Voisi sanoa, että tässä valtion vekselisalkku pyörähti kätevästi eteen päin. Ilmeisesti joku ministeriössä tunsi termin ”maisterivekseli”.
Tämä Suomen itsenäisyyden ajan seitsemäs palkinto-obligaatio seurasi kuuliaisesti edeltäjiensä muotokieltä ja sisältöä. Ulkonäkö oli – poislukien vuoden 1938 olympialaina – vakioitunut muistuttamaan raha-arpaa ja eri vuosien palkinto-obligaatiot olivatkin ulkoisesti hyvin samankaltaisia. Ne kuuluivat visuaalisesti samaan perheeseen.
Tämä laina laskettiin liikkeeseen vuoden 1939 loppulla. Päiväys on joulukuussa ja ilman sen tarkempaa päivämäärää. Lainan koko oli 100 miljoonaa markkaa ja yhden arvan…anteeksi, obligaation nimellisarvo oli 200 markkaa, kuten aieminkin.
Vuoden 1939 mittaan Euroopan ja Suomenkin taivaalle alkoi kerääntyä mustia pilviä. Sodan uhka kasvoi ja näin myös valtioiden varautuminen pahimpaan. Meillä jäi edellisen vuoden olympialainasta varoja käyttämättä, kun kisat jäivät pitämättä ja niiden rahoittamiseen myydyn palkinto-obligaation määrä oli alun alkaenkin ollut vähän liian suuri. Sodan uhatessa, ja myöhemmin sen myös syttyessä, näille urheiluun tarkoitetuilla varoille löytyi uutta käyttöä. Lue lisää palkinto-obligaatiolainoista ja erityisesti vuoden 1938 Olympia palkinto-obligaatiolainasta.
Valtio laski syksyllä 1939 liikkeelle myös ensimmäisen varsinaisen sotalainan – 5 prosentin puolustuslainan 15.11.1939. Suomi oli vähän huonosti valmistautunut sotaan ja viime tipassa puolustusmäärärahoja piti nostaa – vaikka velkarahalla. Sotalainoista ja puolustuslainasta on oma artikkelikonaisuutensa.
Samaan aikaan palkintolainan myynnin aloittamisen kanssa alkoi talvisota. On selvää, että huonoin mahdollinen ajankohta myydä kansalaisille valtion obligaatioita on juuri sodan puhkeaminen. Toki sodan uhka oli ollut jo pitkään ilmeinen ja käsin kosketeltava. Venäläisten hyökkäys ei ollut parasta mahdolista mainosta ja innostusta sijoittaa rahojaan viideksi vuodeksi valtion obligaatioihin. Sukanvarsi oli ehkä sodan alkamisen ensi vaiheessa se suosituin ja turvallisimman tuntuinen sijoituskohde.
Ei siis ihme, että tämä palkinto-obligaatiolaina ei tullutkaan merkityksi ihan hujauksessa, kuten joidenkin aiempien osalta oli käynyt (esimerkiksi vuoden 1932 palkintolaina). Lainoja riitti vielä pitkälle seuraavaan vuoteen. Kansallisen hädän hetkellä media tarjosi tälle valtion obligaatiolainalle runsaasti näkyvyyttä. Helsingin Sanomat selitti lukijoilleen (17.2.1940) perusteellisesti palkinto-obligaation rakentta ja edullisuutta sekä valtion tarvetta saada lainaa. HS näki 200 markan nimellisarvon mahdollistavan sen, että ”näitä obligaatioita voivat vähävaraisetkin ostaa ja päästä osallisiksi niiden tarjoamista eduista”.
Huolimatta, että talvisota oli meille kova koettelemus, Suomi selvisi ja säilyi. Maailma ei ankarista rauhanehdoista ja kohtuuttomiksi koetuista alueluovutuksista huolimatta loppunutkaan. Viimeistään keväällä ihmiset uskalsivat jälleen ajatella myös jossain määrin tulevaisuutta. Sekä sijoittamista, että isänmaan kohtaloa, taistelun jatkamista ja sen taloudellista tukemista.
Pari viikkoa talvisodan päättymisen jälkeen ilmestyi Helsingin Sanomissa hyvässä isänmaallisessa hengessä uutiseksi naamioitu toimituksellinen ilmoitus. ”Uusia palkinto-obligaatioita vielä saatavissa.” (HS 29.3.1940, S.3)
Lehti kertoo, että palkinto-obligaatioiden myynti lakkaa kuun lopussa ja niitä ehtii vielä ostaa. ”Parina päivänä on siis vielä mahdollisuus hankkia näitä arvoppereita, jotka suurten voittomahdollisuuksiensa vuoksi ovat niiden ostajille erittäin houkuttelevia sijoituksia.”
Ensi kehuttiin sijoitusnäkymiä ja sitten vedottiin valtion rahantarpeeseen. ”Erittäinkin jälleenrakennustyön vuoksi on valtion rahantarve nyt suuri. Uudistettuine ja kansan täyttä luottamusta nauttivine hallituksineen valtiolla on oikeus saada kansalaisiltaan tämä vaatimaton laina, kaikkiaan ainoastaan 100 miljoonaa markkaa. Itsekunkin velvollisuus on varojensa mukaan ostaa näitä obligatioita. Niitä saa kaikkien pankkien konttoreista ja postitoimipaikoista.”
Tämä oli jo melkoisen suoraa puhetta johtavalta medialta – kansalaisten velvollisuus on ostaa obligaatioita ja rahoittaa näin yhteisiä sotaponnistuksiamme. Ja toki asia näin olikin. Vaikeat ajat olivat saaneet mediankin luopumaan omasta riippumattomuudestaan ja liittymään koko kansan yhteisiin sotaponnistuksiin omalla tavallaan.
Sotavuosina valtion rahantarve oli erittäin suurta ja niin myös velkaantuminen. Kansan taskulla käytiin usein obligaatioita myymällä sekä erilaisia uusia veroja keksimällä ja maksuja korottamalla. Esimerkiksi arvonlisveroa edeltänyt liikevaihtovero keksitiin sotavuosina tilapäiseksi veroksi. Sota on sotaa, ratsuväki raakaa ja valtiovarainministerillä olisi vaikeina aikoina syytä olla hyvä mielikuvitus. Onneksi oli ja onneksi selvisimme.
Palkinto-obligaatioista pitää aina muistaa se, että niistä sai laina-ajan päätyttyä rahansa takaisin obligaatiopaperia vastaan. Jokainen nyt keräilijän hallussa oleva (aika harva) palkinto-obligaatio on jäänyt joskus aikoinaan lunastamatta. Se on ollut merkitsijälle tappio, mutta meille keräilijöille joka kerta toki pienoinen voitto.
Kuten hyvin tunnettua, vaikeat ajat eivät päättyneet talvisotaan. Ne jatkuivat, ja erilasia sotalainoja, korvauslainoja ja vastaavia myytiin ja annettiin tulevina vuosina runsaasti. Näistä on omat selvityksensä toisaalla. Myös palkinto-obligaatioita laskettiin liikkeeseen useampia. Marjatkin piti poimia maasta. Näistä lisää alla…
Vuoden 1941 ensimmäinen palkinto-obligaatiolaina
Valtion rahantarve oli niin kova, että uusia obligaatioita piti myydä melkein joka kuukausi. Sen verran vuorottelua kuitenkin oli, että palkito-obligaatiot olivat pienempiä kuin jälleenrakennuslainat. Valtion vuoden 1941 ensimmäinen palkinto-obligaatiolaina laskettiin liikkeeseen helmikuussa 1941 ja seuraava laina kahta kuukautta myöhemmin huhtikuussa.
Ensimmäinen laina oli kuin kopio aiemmista. Ulkonäkö oli sama, merkintähinta 200 markkaa ja takaisin sai saman maksamansa 200 markkaa juoksuajan päätyttyä vuonna 1945 – tai sen, mitä inflaation jälkeen oli jäljellä. Ensimmäisen lainan erikoisuutena toki oli se, että sillä pystyi maksamaan sodan johdosta säädettyä omaisuuden luovutusveroa sekä tulo- ja omaisuusveroa. Aika monipuolinen obligaatiolaina ja tämä osoittaa hienosti obligaation lähes rajattoman kyvyn joustaa ja venyä sekä sopia valtion kulloisiinkin tarpeisiin kuin muovailuvaha.
Vuoden 1941 toinen palkinto-obligaatiolaina
Palkinto-obligaatiomarkkinoilla alkoi olla jo aika ahdasta. Vanhoja vuoden 1937, 1938, 1939 ja 1941 I lainoja oli vielä markkinoilla. Tämä tarkoitti jo kahdeksaa arpajaista vuoden mittaan. Toisaalta hätä ei lue lakia. Valtion kassa vaan ammotti ja siksi valtio lähti rohkeasti vain pari kuukautta edellisen palkintolainan jälkeen jälleen virittelemään verkkojaan. Nyt arvontoja olisi hetken jo 10, eli melkein joka kuukausi.
Vuoden 1941 ensimmäinen palkintolaina oli suuruudeltaan 100 miljoonaa markkaa ja tämä toinen 200 miljoonaa markkaa. Tässä lainassa oli erikoisuutena myös se, että laina-ajan päätyttyä ei palautettukaan koko alkuperäistä merkintäsummaa, kuten tapana oli ollut. 200 markan merkintäsummasta palautettiin vain 150 markkaa per obligaatio. Tämä mahdollisti enemmän ja suurempia voittoja. Ensimmäisen lainan pääpalkinto oli 500 000 markkaa ja tässä lainassa jo 1 miljoona markkaa, joka palkinto arvottiin 10 kertaa.
Vuoden 1942 Palkinto-obligaatiolaina
Sota-aikana valtion kassa oli pohjaton. Kun palkinto-obligaatioiden menekki oli vielä hyvä, päätti valtio lainata kansalaisilta lisää. Tällä kertaa valtio lainasi 100 miljoonaa markkaa laskemalla liikkeeseen puoli miljoonaa kappaletta 200 markan nimellisarvoisia palkinto-obligaatiota. Obligaatiot oli jaettu viiteensataan eri sarjaan, ja niissä jokaisessa oli sarjanumerolla varustetuttuna 1 000 obligaatiota.
Lainan liikkeellelasku oli lokakuussa 1942. Yksittäisille obligaatioille ei ollut määrätty maksettavaksi korkoa. Palkinto-obligaatioissahan maksamatta jäänyt korko kerättiin yhteen pottiin, josta sitten sarjanumeron perusteella arvottiin voittoja kerran tai kaksi vuodessa.
Tässä vuoden 1942 lainassa voitot arvottiin kaksi kertaa vuodessa, kesä- ja joulukuussa. Molemmissa arvonnoissa päävoitto oli 500 000 markkaa, mikä vastaa 106 800 euroa vuoden 2021 rahanarvossa mitattuna (Suomen Pankin Rahamuseon rahanarvonlaskin). Päävoittoja oli 1 kappale kullakin arvontakerralla.
Alimmassa 200 markan voittoluokassa voittoja arvottiin kerralla 4 000 kappaletta. Tällä saattoi siis voittaa sijoittamansa pääoman takaisin, vaikka itse obligaatio ja sen pääoma-arvo jäikin vielä onnekkaan voittajan omistukseen. Yhteensä voittoja arvottiin kerralla 4 048 kappaletta ja rahassa 2 250 000 markkaa (vuoden 2021 arvolla tämä vastasi 480 600 euroa).
Vuodessa 100 miljoonan markan obligaatiolainalle maksettiin näin korkoja 4,5 miljoonaa markkaa. Lainan todellinen korko ja kustannus valtiolle oli juuri tuo 4,5 prosenttia vuotuista korkoa, mikä vastaa ajan yleistä korkotasoa. Ilman arvontaa tuo 4,5 prosentin korko olisi merkinnyt 9 markan korkotuloa jokaiselle yhden 200 markan obligaation haltijalle. Luopumalla pienestä markkamääräisestä korosta saattoi arpaonnella päätyä puolimiljonääriksi. Tähän perustui arpa- eli palkinto-obligaatioiden viehätys ja menekki.
Yllä olevan obligaation viimeinen ”korkopotti” arvottiin kesäkuussa 1947. Tälle obligaatiolle sattui arvonnassa 200 markan voitto. Lunastettaessa voittoa obligaation takasivulle lyötiin lunastuksen merkiksi leima ja lunastuspäivä. Voitto oli leiman mukaan lunastettu 3.7.1947. Tuolloinen 200 markkaa vastaa vuoden 2021 rahassa 12,24 euroa, joten kovin suurista voitoista ei ollut kysymys. Toisaalta rahan arvojen vertailu yli ajan ei ole aivan ongelmatonta.
Samoin lainan alkuperäinen 200 markan arvo nykyrahassa oli inflaation jyllätessä laskenut reilusta 42 eurosta 12 euroon. Lainan pääoma olisi ollut nostettavissa obligaatiota vastaan kuukauden kuluessa siitä, kun kesäkuun 1947 arvonta oli pidetty. Tämän obligaation omistajaa olisi siis odottanut toinen 200 markan erä pääomanpalautuksen muodossa. Jostain syystä lunastus jäi suorittamatta.
Arvonnoissa voittanut ja silti lunastamatta jäänyt obligaatio on hyvin harvinainen. Onneksi on edes yksi tällainen obligaatio jäänyt jäljelle kertomaan oman tarinansa.
Jos rahan arvon ajatteleminen eri aikoina on hankalaa, niin kannattaa yrittää ajatella asiaa viinaindeksin kautta. Vuonna 1942 obligaation merkintähinnalla olisi hyvin saanut kaksi pulloa Pöytäviinaa. Viisi vuotta myöhemmin yhteen pulloon olisi tarvittu puolitoista obligaatiota eli 300 markkaa. Perunoiden hinnat nousivat suhteessa vielä enemmän.
1944 Voitto-obligaatiolaina – uusi nimi vanhalle ystävälle
Sota-ajan inflaatio on päässyt jo puraisemaan hintatasoon ja siksi tuttu ja turvallinen 200 markan nimellisarvo on jouduttu vuoden 1944 obligaatiossa nostamaan 250 markkaan. Lainan koko oli tällä kertaa 200 miljoonaa markkaa ja laina-aika poikkeuksellisesti 10 vuotta. Edellisestä lainasta on pidetty mukana houkutteleva voittotaso. Tai, ei se voittotaso kokonaisuutena kuitenkaan niin poikkeava ollut. Valtionkonttorin viisaat päät olivat vaan keksineet uuden tavan saada kotimainen palkinto-obligaatioihin tottunut ”lottokansa” innostumaan vielä kerran.
Uutta lainassa oli sekä laina-aika että arvontojen määrä. Tässä lainassa kaikki kymmenen vuoden voitot/korot arvottiin yhdellä kerralla 15.12.1944. Silloin arvottiin valtava 100 miljoonan markan korkopotti. Tämän jälkeen ne obligaatiot, jotka eivät omanneet riittävästi arpaonnea, jäivät piirongin laatikkoon odottamaan vuotta 1954 ja obligaation vaihtamista alkuperäiseen (inflaation nakertamaan) 250 markkaan.
Kaikki voittajat arvottiin kerralla. Silti he joutuivat suurelta osin odottamaan omia voittojaan. Ensin arvottiin, mitkä numerot voittavat ja kuinka paljon. Sen jälkeen arvottiin uudelleen, koska kukin voittonsa saa nostaa. Huonossa lykyssä onnekas miljoonan voittanut Hannu Hanhi joutui odotamaan omaa voittoaan vuoteen 1954 saakka. Miltäköhän tuntuu, kun tietää olevansa miljonääri, mutta vasta 10 vuoden kuluttua?
Oli selvää, että kymmenen kappaletta miljoonan markan päävoittoja herätti kiinnostusta kansassa. Miljoona on aina miljoona sai sen sitten heti ensimmäisenä arvonta vuotena vaiko vasta viimeisenä. Rahamuseon tietokanta kertoo, että vuonna 1944 työmiehen keskituntipalkka oli 21,60 markkaa. Vuonna 2023 työmiehen palkka oli 17,39 euroa. Vuonna 1944 miljoonalla olisi saanut ostettua 46 296 työmiehen tuntia. Nyt vastaavasti samaan tuntimäärään kuluisi rahaa 805 087 euroa. Markat ovat muuttuneet melkein euroiksi ja molemmat summat ovat suuria ja haluttavia.
Yhden obligaation hinta 250 markkaa saattoi olla yhdelle obligaatiolle hyvinkin sopiva. Mutta jos halusi jakaa riskiä ja päästä mukaan useamman obligaationumeron kautta voittoihin kiinni, niin sitten kannatti tarttua ministeriön/valtionkonttorin keksimään uuteen porkkanaan. Yllä on leike Helsingin Sanomien mainoksesta 6.6.1944. Siinä kuvataan kimppa-loton pääperiaatteet. Ostakaa kimpassa useampi obligaatio ja jakakaa mahdolliset voitot maksujenne suhteessa. Eläköön, kimppa-obligaatio oli keksitty.
Tämän palkinto-obligaatiolainan on allekirjoittanut ministerinä Onni Hiltunen, joka toimi valtiovarainmonisterinä kahdessa perättäisessä hallituksessa: lyhytikäisissä Antti Hackzellin hallituksessa 8.8.1944. – 21.9.1944 sekä Urho Castrenin hallituksessa 21.9. – 17.11.1944.
Valtiokonttori oli vuonna 1940 lanseerannut myös uuden palvelun, saamamieskirjan. Tämä oli vähän sama juttu, kun myöhemmän ajan arvo-osuustili tai pankkien säilytyspalvelut. Valtionkonttori otti vastaan ihmisten obligaatioita, säilytti ne, hoiti maksut ja tilitykset ja antoi asiakkaalle säilytystodistuksen eli ”saamamieskirjan”. Ja mikä tärkeintä, kaiken vaivattomuuden lisäksi obligaation omistaja saattoi olla varma siitä, että arvopaperit eivät häviä. Jonkinlaisena huonona puolena voi toki pitää sitä, että verottajan saattoi olla helpompi seurata kansalaisten sijoituksia saamamieskirjan kautta kuin jos paperit ovat kotona piirongin laatikossa. Tai ainakin ihmiset voivat näin ajatella.
Voitto-obligaation suuressa arvonnassa voittaneet obligaatiot oli ehtojen mukaan luovutettava valtionkonttorille, joka puolestaan antoi voittajille kullekin oman saamamieskirjan. Valtionkonttori tilitti sitten kunkin vuoden voittajille heidän pääomansa ja voittamansa osuuden.
Tämän lainan järjestelyt olivat siis uutta poikkeavaa. Kerralla arpominen saattoi olla hyväkin ajatus. 100 miljoonan markan arpajsisvoitot olivat jotain ennen kuulumatonta. Megajättipotti se houkuttaa meitä kaikkia vieläkin. Valtionkonttori sai markkinoitua palvelujaan ja ihmiset pääsivät helpommalla, kun arvontoja ei tarvinut sen yhden rysäyksen jälkeen enää kymmentä vuotta väijyä. Ja toki valtionkonttorikin pääsi helpommalla, kun koko suurta massaa ei tarvinut arpoa 1-2 kertaa vuodessa. Riitti, kun valtionkonttori arpoi ketkä voittoarpojen haltijat saisivat tänä vuotta toisen syyn juhlia.
Tähän lainaan loppui myös palkinto-obligaatioiden kulta-ajat. Sotavuosina kansan taskulla oli käyty ensin Puolustuslainalla, sitten Jälleenrakennuslainalla, Työn- ja taistelunlainalla ja Isänmaanlainalla. Puhumattakaan viidestä palkinto-obligaatiolainasta, sotalainaksi nimetyistä pakkolainoista ja parista muusta yleisöobligaatiosta. Enempää ei kansan taskusta enää saatu vähään aikaan irti.
Palaa PALKINTO-OBLIGAATIOT