Olen tässä esityksessä luokitellut korvausobligaatioiksi seuraavat valtion obligaatiolainoilla rahoittamat järjestelyt. Rahoituksen ja korvausten ym. järjestelyistä vastasi näissä obligaatiolainoissa pääosin valtionkonttori. Korvauslaina on tässä yhteydessä joustava käsite. Tässä osiossa käsitellään tilanteita, joissa valtio on joko suoraan antanut joillekin obligatioita joko maksuksi tai korvaukseksi jostain. Mukana on myös obligaatiolainoja, joilla on hankittu varoja esim. maanhankintaan kolmansille osapuolille. Nämä eivät faktisesti lisänneet valtion velkaa, koska kolmas osapuoli – vaikka entiset torpparit – maksoivat saamansa maat takaisin.
Lahjoitusmaiden lunastaminen alkoi vuonna 1872
Obligaatiolainoilla kerättiin varoja, joilla voitiin lunastaa ns. vanhan Suomen alueella olleet keisarin suosikeilleen lahjoittamat maat takaisin talonpojille.
Valtionyhtiöitä obligaatiorahoituksella vuonna 1919
Juuri itsenäistynyt Suomi oli suurten uudistusten edessä. Torppareille ja muille maattomille piti saada maata ja paremmat tulavaisuuden näkymät. LIsäksi Metsäteollisuus ja maan vuolaat koskivarannot kiinnostivat valtiota. Kun rahaa ei ollut, maksettiin ostokset obligaatioina.
Torppareiden vuokra-alueiden lunastaminen 1919- 34
Itsenäistyneen Suomen ensimmäisiä suuria tehtäviä oli torppareiden aseman parantaminen. Obligaatiorahoituksella kerättiin varoja, joita valtiolta edelleen lainaamalla torpparit saattoivat lunastaa torppansa itselleen. Toimintaa koordinoi ja siitä vastasi valtionkonttori.
Lex Kallio – obligaatioilla maattomille maata
Presidentti Kyösti Kallion nimeä kantava vuoden 1922 Lex Kallio mahdollisti entisille torppareille lisämaan hankinnan ja mahdollisti myös maattomien pääsyn maataomistavaan luokkaan. Kaikki tämä hoitui osin rahalla ja tätä varten erikseen räätälöillyillä obligaatiolainoilla, joilla maat maksettiin myyjille.
Sisällisodan korvausobligaatiot 1920
II maailmansodan korvausobligaatiot 1940-55 (tämä iso kokonaisuus on vielä tutkimusten kohteena ja kesken)
Talvi- ja jatkosodan alueluovutusten seurauksena valtio maksoi yksityishenkilöille, yrityksille ja yhteisöille korvauksia luovutetulle alueelle jääneestä kiinteästä ja irtaimesta omaisuudesta. Pieni osa korvauksista myönnettiin myös esimerkiksi kotirintaman pommitusvahinkojen kattamiseen. Käytännön työn suorittivat kunnalliset arvioimislautakunnat, joiden työn tuloksena valtiokonttoriin perustettu korvausasiaintoimisto maksoi korvaukset ja säilytti korvausasiakirjat. Nämä asiakirjat päätyivät sittemmin Kansallisarkistoon.
Korvauksia maksettiin kolmessa erässä. Ensimmäinen korvauslaki (420/1940) säädettiin talvisodan alueluovutuksessa menetetyn omaisuuden korvaamiseksi. Toinen korvauslaki (390 ja 391/1945) puolestaan oli tarkoitettu kattamaan jatkosodan alueluovutuksen aineellisia menetyksiä. Lisäkorvauslain (180/1955 ja 181/1956) nojalla puolestaan myönnettiin lisäkorvausta eräille talvisodan jälkeen korvausta saaneille.
Korvausasiakirjat ovat edellä lueteltujen lakien perusteella syntyneiden korvaushakemusten ja korvausten maksamiseen liittyvien kortistojen muodostama kokonaisuus. Hakemukset ovat erinomainen lähde sen selvittämiseksi, mitä kiinteää tai irtainta omaisuutta eri tahot luovutetuilla alueilla omistivat. Hakemukset ovat usein hyvin tarkkoja: menetettyjen sukkaparien määrän ilmoittaminen ei ollut tavatonta. Valtionkonttorin korvausasiakirjat löytyvät täältä.