Vanhat obligaatiot kertovat Suomen velkakriisien historian
28.01.2025
Kirjoissa epilogi kannattaa kirjoittaa vasta kirjan valmistuttua. Nettisivuilla on se hyvä ominaisuus, että tekstiä voi korjata prosessin aikana ja varsinkin sen jälkeen. Nettisivuja, juttuja ja johtopäätöksiä voi tarkentaa ja päivittää uuden tiedon myötä. Tiedän jo nyt, että tämä ei tule olemaan ehdoton ja viimeinen sana tutkitusta ajasta ja asioista. Tutkimus tuo lisää tietoa ja johtopäätökset sekä havainnot elävät ajassa.
Prologissa sanotaan, miten ”Suomea on rakennettu melkein alusta asti velalla. Obligaatioiden historia onkin kertomus suomalaisen hyvinvoinnin synnystä ja sen rahoittamisesta. Suomi on velaksi rakennettu ja työllä maksettu.”
Tätä mieltä olin tammikuussa 2025 valtion pitkästä velasta ja sen maksamisesta työllä:
Obligaatiota vuodesta 1840
Suomen Suuriruhtinaanmaan ja Suomen valtion velka täyttää tänä vuonna 195 vuotta. Obligaatioita valtio on käyttänyt velan ottamiseen puolestaan 185 vuotta. Vajaaseen 200 vuoteen mahtuu myös erilaisia velkakriisejä, jolloin valtion velan ja bkt:n suhde on äkillisesti noussut ennakoimattomalle tasolle. Nämä kriisit ovat olleet pääosin ulkoisten tekijöiden aiheuttamia eikä niinkään oman kotimaisen finanssipolitiikan tai muun väärän politiikan syytä.
Poikkeuksen tekee nyt elettävä aika. Suomi velkaantuu vauhdilla, joka on tuttu aiemmista kriiseistä. Velkaantumisen vauhti ja näkymät ilman joka vuosi odotettua talouskasvua tulevat johtamaan siihen, että velkasuhde ylittää pian II maailmansodan tason. Silloin ei ehkä ole enää soveliasta puhua kuudennesta velkakriisistä vaan ensimmäisestä velkakatastrofista.
Obligaatioiden ja valtion velan historia voidaan jakaa kriisien mukaan seuraavasti:
Autonomian kriisivapaa aika
Suomen Suuriruhtinaanmaan (jatkossa Suomen valtio) obligaatioista on oma erillinen esityksensä täällä.
1800-luvlla Suomi oli varovainen velanotossaan. Mielenkiintoista oli, että kun valtio liikkui eurooppalaisilla pääomamarkkinoilla, se esiintyi niin puoli-itsenäisenä ja erillään emämaasta kuin kulloinenkin aika antoi myöden. Venäjän kaksipäinen kotka hävisi Suomen ”valtion” obligaatiolainojen kannesta jo vuonna 1881. Vuonna 1868 Saksaan myydyssä obligaatiossa luki puolestaan kannessa selvällä Suomen kielellä – SUOMEN WALTIOLAINA.
Valtio myös hyvin tarkkaan harkitsi, minkä kokoisia obligaatiolainoja kulloinkin uskalsi Euroopasta ottaa. Lainat olivat usein monivaluuttalainoja ja laina-ajat saattoivat olla jopa useiden vuosikymmenten mittaisia. Lainoja lyhennettiin suunnitellusti annuiteettiperiaatteella. Valtio sijoitti lähes kaikki ottamansa lainat rautateiden rakentamiseen tai entisten heikompiehtoisten lainojen luastamiseen/konvertoimiseen.
Kun uusi obligaatiolaina otettiin, piti myös taseen toiselle puolelle tulla vastinetta takaisinmaksua varten. Lainan koko asetettiin sellaiselle tasolle, että uuden rataosuuden tuotot kuittaisivat vuotuiset lainakulut. Lainoja otettiin Saksasta, Ranskasta sekä yksi Englannista. Yhteensä valtio laski liikenteeseen autonomian aikana alle 20 obligaatiolainaa. Velkasuhde pysyi maltillisella tasolla eikä kultakannan aikana ilmaantunut sen suurempia yllätyksiä.
Kultakanta loppuu – ensimmäinen velkakriisi 1917
Ensimmäisen maailmansodan myötä myös talouselämä tuli hulluksi. Keskeisten kauppakumppaneiden valuuttakursseja vakauttanut kultakanta hajosi, markka romahti ja Suomen ulkomaankauppa sekä itään että länteen törmäsivät kuin seinään. Maa joutui sisäiseen kuohuntaan ja kansa sotaan itseään vastaan. Vienti ja muu taloudellinen toimialisuus hyytyivät ja näiden seurauksena myös kansantuote pieneni. Suomen velkasumma ei tuolloin varsinaisesti kasvanut, vaikka useiden ulkomaisten lainojen markka-arvot muuttuivatkin Suomelle epäedullisesti kultakannan romahtamisen myötä. Seurauksena tästä kaikesta oli, että velkasuhde heikkeni nopeasti.
Ensimmäinen velkakriisi oli kuitenkin ajassa katsottuna vähäinen, vaikka velkasuhde käytännössä kolminkertaistuikin. Ennen itsenäistymistä Suomi ei laskenut liikkeeseen uusia valtiolainoja lähes kymmeneen vuoteen. Sisällissodan ja itsenäistymisen kuluihin valtio sai lainattua rahaa muilla tavoin. Voidaan sanoa, että ensimmäinen velkakriisi oli ulkoisten olosuhteiden ja oman sisällissodan aiheuttama.
Ensimmäisestä velkakriisistä toiseen 1920-30
Itsenäinen Suomi laski liikkeeseen ensimmäiset ”omat” obligaatiolainansa kesällä 1918. Kyseisenä vuonna valtio keräsi Vapauden lainoja myymällä varoja nuoren tasavallan tarpeisiin. Maailmansodan päättyminen ja devalvoitunut markka johtivat vähitellen taloudellisen toimeliaisuuden heräämiseen ja bkt:n kasvuun. Kasvun myötä velkasuhde puolittui ennalleen muutamassa vuodessa.
1920-luvun lopulla Suomen markka kiinnitettiin jälleen kultakantaan ja talous kasvoi, kunnes Yhdysvalloista tuli 1930-luvu taitteessa seuraava ulkoinen kriisi. New Yorkin pörssiromahdus ja suuri amerikkalainen lama levisivät kuin taloudellinen rutto syösten kultakannan jälleen tuhoon sekä Suomen että markan vaikeuksiin. Velkasuhde heikkeni nopeasti, kun talous törmäsi seinään. Samalla Suomen ulkomaisten lainojen markkamäärät nousivat markan heikentyessä.
Tämäkään velkakriisi ei johtunut yllättäen ryöpsähtäneestä velanotosta vaan puhtaasti ulkoisista syistä. Amerikan tuliaisina Suomen talous sai huonoja uutisia, ja lama alkoi meillä hellittää vasta kun muukin maailma virkosi. Ja ainahan se virkoaa.
Maailman ja sitä myöten myös Suomen obligaatiomarkkinat olivat hyvin ohuet. Uudet lainat eivät vaan menneet kaupaksi. Suomessa valtio kuitenkin laski muutamia obligaatiolainoja, joita merkitsivät lähinnä valtion omat rahastot sekä pankit ja vakuutuslaitokset. Suurelle yleisölle myytiin palkinto-obligaatioita valtion pahimman rahantarpeen tyydyttämiseksi.
1930-luvun talouskasvu sekä maltillinen lisävelkaantuminen puolittivat velkasuhteen jälleen muutamissa vuosissa autonomian ajan lukemiin. Suomen velkasuhde oli vuoteen 1939 tultaessa hyvinkin maltillisella tasolla. Tätä hyvää tilannetta ei kestänyt pitkään.
Obligaatioilla ratkottiin myös sosiaalisia ongelmia
Valtio keksi myös käyttää hyväkseen obligaatiorahoitusta ratkaistakseen kipeitä yhteiskunnallisia ongelmia. Ensimmäisen kerran valtio käytti obligaatiolainoilla hankittua rahoitusta näin, kun se lunasti 1873 alkaen Venäjän keisarin suosikeilleen Itä-Suomesta antamia lahjoitusmaita. Valtio myi obligaatioita ja saaduilla varoilla ostettiin ruhtinaiden saamia lahjoitusmaita. Maat myytiin niitä aiemin halinneille talonpojille pitkillä maksuajoilla. Talonpojilta saaduilla kauppahinnoilla valtio maksoi obligaatiolainat takaisin.
Samoin meneteltiin Suomen itsenäistyttyä, kun torppareille tarvittiin omaa maata, jota asua ja viljellä. Valtio myi jälleen obligaatioita ja Valtionkonttori rahoitti torppareiden maatilkkujen ostamisen heidän entisiltä isänniltään. Näitä obligaatiolainoja Vuokra-alueiden Lunastamiseksi laskettiin useita 1920- ja 30 luvuilla. Valtio toimi tässäkin järjestelyn rahoituksen järjestäjänä ja ikään kuin maakauppojen välittäjänä. Valtion velka ei näistä operaatioista kasvanut, koska maata saaneet maksoivat velkansa valtiolle ja valtio puolestaan maksoi näillä varoilla velkansa sijoittajille. Nerokas ratkaisu, josta koitui paljon hyvää! Näissäkin tapauksissa velkaa otettaessa tavaraa tuli taseen molemmille puolille takaisinmaksua takaamaan.
Valtio käytti obligaatiolainoja luovina ongelmanratkaisuina myös muissa vähän vastaavissa maanhankintaan tai korvauksiin liittyvässä tapauksissa. Katso lisää Korvauslainat.
Sota ja velkasuhde pilviin 1940-50
Valtion seuraava velkakriisi oli tähän astisista vakavin. Vuonna 1939 Euroopan taivaalle kerääntyneet synkät pilvet purkautuivat tykkituleksi ja tulimyrskyksi. Suomi joutui hyökkäyksen kohteeksi ja sotaan. Taloudelle kävi kuten viime kerrallakin. Sodat romauttavat maan talouden. BKT laski, valuutta heikkeni ja velkaa piti ottaa, ja paljon. Sota-ajan valtion obligaatiolainoista on tarkemmat selvitykset täällä.
Sota imi valtion resurssit kuiviin ja valtio puolestaan imi kansalaisten säästöt obligaatioiden kautta maan puolustamiseksi. Valtio laski lukuisia sotaan liittyviä obligaatiolainoja ja lisäksi palkinto-obligaatioita. Kansa niihin myös sijoitti. Ymmärrettiin, että jos nyt hävitään sota ,niin ei näillä patjan alla olevilla markoillakaan sen jälkeen ole mitään arvoa.
Kansan kukkaro tyhjeni niin tehokkaasti, että sodan jälkeen uusia obligaatioita ei juuri saatu myytyä – ainakaan vapaaehtoisesti. Valtion ankara rahapula pakotti viranomaiset koviin toimiin. Valtio ”lainasi” kansalaisten käteisvaroista puolet leikkaamalla isot setelit kahtia. Toinen puolikas valtiolle lainaksi ja ostoarvoltaan puoliutuneiden setelien toinen puoli jäi sen alkuperäiselle omistajalle. Lisäksi valtio myi pakolla sotaobligaatioita kansalaisille kahtena vuotena. Verotietojen perusteella verovelvolliset määrättiin merkitsemään sotaobligaatioita.
Sodan vielä jatkuessa valtio antoi omia obligaatiotaan korvauksena siirtokarjalaisille. Pienemmät korvaussummat maksettiin rahalla, vähän suuremmat myös obligaatiolla (eli velalla) ja suurimmat näiden lisäksi myös pörssinoteeratuilla Korvausosakkeiden Hallintoyhteisön osuustodistuksilla. Näistä lisää täältä.
Sotavuosien velkasuhteesta kertova käyrä muistuttaa vuoristorataa – nopea nousu ja sitten nopea paluu takaisin pohjalle. Kansakunnan puolustamisen kannalta valtion obligaatiot olivat taas osoittaneet voimansa. Obligaatiot muovautuivat jälleen kerran palvelemaan kansan parasta. Sota-aikana lähes kaikki ostivat obligaatioita pelastaakseen isänmaan. Sodan jälkeen puolestaan vapaa ja villi inflaatio osoittautui valtion ystäväksi kiihdyttämällä hintojen ja palkkojen nousua niin, että kiinteähintaisten obligaatioiden reaaliarvo laski voimakkaasti ja valtion maksurasite pieneni. Taloudellisesti sota jatkui vielä pitkään, eikä siinä taistelussa voittanut oikein kukaan.
Neljäs velkakriisi – musta joutsen Moskovasta
Heti sotavuosien jälkeen uusien obligaatioiden liikkeeseenlaskut vähenivät. Tämä ja elpyvä kansantalous ja kasvu saivat aikaan velkasuhteen laskun hyvinkin alhaiselle tasolle. Kansantalouden kilpailukyvyn ja kasvun edellytyksiä jouduttiin kohentamaan vielä muutamalla devalvaatiolla. 1970-luvulle tultaessa Suomi olikin hyvin lähellä velattomuutta. Samalla hylättiin lopullisesti edeltävien valtionvarojen hoitajien periaatteet – uutta valtionlainaa ei enää otettu mihinkään korvamerkittyyn kohteeseen, kuten uusien infrakohteiden rahoitus.
Samalla luovuttiin periaatteesta, jonka mukaan taseen molemmille puolille pitäisi tulla tavaraa. Jos otetaan velkaa, niin käytetään se tavalla, joka synnyttää uusia tuloja, joilla velka voidaan maksaa joskus myös pois. Obligaatiolainoja laskettiin liikeeseen myös aiempaa useammin ja säännöllisesti. Obligaatiolainoista oli tulossa valtiolle säännöllinen tulon lähde ja budjetin alijäämiä tasoittava mekanismi. Merkitsijät olivat aiempaa enemmän kotitalouksia, joille obligaatiosäästäminen tarjosi varteenotettavan sijoitusmuodon. Kotimaisen velkarahoituksen rinnalla valtio asioi myös kansainvälisillä markkinoilla. Suomi tunnettiin ulkomailla maana, joka maksaa aina velkansa.
Velkasuhde pysyi enemmän kuin kurissa koko sodan jälkeisen ajan aina 1980-luvun lopulle. Tuota aikaa kuvastaa myös bkt:n voimakas kasvu ja pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan kehittyminen. Voimakas talouskasvu loi pohjaa uusille palveluille ja hyvinvoinnin kasvulle. Talouskasvu mahdollisti maan kehittymisen vaikka velkarahalla. Talouskasvu loi uskoa tulevaisuuteen, eikä kohtuullista velanottoa ollut tarvetta pelätä.
Velkasuhteeseen tuli dramaattinen muutos 1990-luvun alussa. Syy tuli jälleen ulkoa. Neuvostoliiton hajoaminen vaikutti dramaattisesti meidän talouteemme. Vienti itään käytännössä loppui äkillisesti, työttömyys räjähti ja kuin yllättäen ja pyytämättä Suomi joutui syvään lamaan. Velkasuhde pomppasi lähes sota-ajan lukemiin.
Tultaessa 1990-luvulle valtion kolmen vuoden obligaatiolainan korko oli 13 prosenttia. Vuonna 1995 Suomi oli jo toipunut pahimmista idänkaupan romahduksen vaikutuksista ja liittynyt EU:hun. Vuonna 1999 Suomi otti käyttöön euron, ja tällä oli suuri vaikutus valtion velkaan. Osa valtion valuuttalainoista muuttuivat ”kotimaisiksi” eurolainoiksi ja kokonaisriskit pienenivät. Suomessa korkojen laskulle tuli tilaa ja niinpä vuonna 1999 valtion ensimmäisen kotimaisen kolmen vuoden euro-yleisöobligaation korko oli enää 2,9 prosenttia. Käteisrahaksi euro tuli vuonna 2002.
Viideskin kriisi tuli ulkoa
Vuonna 2007 Yhdysvalloista alkanut pankki- ja rahoitussektorin myllerrys levisi Eurooppaan ja myös Suomeen. Kriisistä tuli pian globaali pyörremyrsky, joka sekoitti maailman finanssit perinpohjin. Suomessa puhutaan vuosien 2008-9 taloustaantumasta. Voidaan puhua myös luottolamasta. Pankit ja rahoitusmarkkinat menettivät sekä yleisön että toistensa luottamuksen. Koko talous pysähtyy, jos pankit eivät luota toistensa sitoumuksiin. Seurauksena oli meillä jälleen velkasuhteen kääntyminen nousuun. Edellisestä kriisistä oli kulunut niin lyhyt aika, että velkasuhde ei ollut ehtinyt palautua aiemmille normaalitasoille.
Luottamus pankkeihin ja pankkien välillä palautui ajan kanssa ja saimme jopa velkasuhteen jälleen kääntymään alaspäin, mutta vain hetkeksi. Seuraavankin velkakriisin käynnisti ulkoa tullut musta joutsen.
Tuleeko seuraavaksi jo velkakatastrofi?
Viides velkakiriisi tuli sekin kutsumatta ja aivan liian nopeasti edellisen jälkeen. Taloutemme ei ollut ehtinyt toipua eikä velkasuhde laskea perinteiselle alhaiselle tasolleen. Velkasuhde oli jo viidennen kriisin alkaessa samalla tasolla kuin kaksi ensimmäistä kriisiä korkeimmillaan. Lähtökohdat eivät olleet parhaat mahdolliset.
Kannattaa huomata, että kaksi ensimmäistä kriisiä osuu kultakannasta luopumisien kanssa yksiin. Vaikuttaa siltä, että kiinteillä valuuttakursseilla olisi kriisejä estävä vaikutus. Kolmas kriisi johtui Neuvostoliiton hyökkäyksestä eikä valuuttakursseista tai vastaavasta. Kultakannan ulkopuolella velkasuhde on pysynyt alhaalla toistuvien devalvaatioiden myötä. Devalvaatioilla on haettu kilpailukykyä sekä sitä kautta talouskasvua. Euro-aikana eletään tavallaan kuin kultakannan aikana. Olemme samassa valuutassa monen Suomen keskeisen kauppakumppanin kanssa eikä meillä ole sanomista euron ulkoiseen arvoon.
Liityttäessä EU:hun ja valuuttaunioniin viisaat varoittivat, että jatkossa Suomi ei voi enää turvautua devalvaatioihin. Kilpailukyky pitää kyetä ylläpitämään muilla tavoin. Huonoja suhdanteita tai huonoa politiikkaa ei voi enää korjata sopeuttamalla markan arvoa mieleisekseen. Velkasuhde on aina saatu kestävälle tasolle velkaantumista suuremmalla talouskasvulla. Jos bkt ei kasva eikä voida devalvoida, mitä sitten? Tässä me nyt olemme valtiovarainministerin terävien saksien, sopeuttamisen ja säästölistojen kanssa.
Velkaantumisen näkökulmasta katsottuna ei voi sanoa, että politiikka ja velan hallinta 2000-luvulla olisi ollut mitenkään onnistunutta. Toki kriisit tulivat liian nopeasti peräkkäin, mutta silti. Lisäksi on todettava, että tämä nykyinen velkakriisi tuli myös osin ulkoa. Korona-virus sulki maan ja maailman. Taudin takia olimme kuin sodassa. Epidemian hoidossa tehtiin varmaan virheitä mutta kun tilanne oli päällä, piti tehdä mitä piti, ja se myös sai maksaa melkein mitä vaan. Orastava velkasuhteen aleneminen loppui ennen kuin se ehti kunnolla edes alkaa. Seuraava ulkoinen häiriö käänsi käyrän nopeasti jälleen kohti koillista.
Koronan hellittäessä otettaan Venäjällä pääsi irti pahuus. Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja varjosota koko länttä kohtaan mullistivat kaikkien maiden budjetit ja taloussuunnitelmat. Sotaan varautuminen maksaa melkein yhtä paljon kuin itse sota. Velan sekä velkasuhteen kasvu olivat itsestään selvyys. Aika näyttää, onko meillä velkaantumisen suhteen edessä uusi ”sotasuhdanne” ja tuleeko velkaantumiseen mukaan uusia elementtejä esimerkiksi yhteisen eurooppalaisen varustautumisen ja yhteisvelan myötä?
Vuonna 2025 valtio aikoo ottaa uutta velkaa yli 12 mrd euroa, jolloin velkasuhde tullee yltämään II maailmansodan tasolle. Velkasuhteen kasvu kertoo karua kieltä siitä, että velkaa on huomattavasti helpompi ottaa kuin sopeuttaa. Lisäksi tuntuu siltä, että vielä sopeuttamista vaikeampaa on keksiä kasvun eväitä ja keinoja saada bkt nousuun ja velkasuhde alenemaan. Suurin ongelmamme ei ehkä sittenkään ole itse velka vaan se, että Suomessa ei ole ollut juurikaan talouskasvua 15 vuoteen. Velkasuhde muuttuu väkisin epäedulliseksi, jos suhdeluvuista yksi pysyy samana ja toinen kasvaa vauhdilla.
Suomea on rakennettu velalla, eikä siinä ole mitään pahaa. Samoin rakentamista varten otettua velkaa on maksettu työllä (bkt). Joskus velkasuhde on ollut alhainen ja toisinaan kriisien aikana paljonkin korkeampi. Aina on kuitenkin keksitty keinot sekä jarruttaa että kaasuttaa. Tuntuu kuin nyt jalkaa haluttaisiin pitää vain velkakaasulla, vaikka myös työtä ja kansantuotetta tarvitaan lisää. Eikö kukaan ole huolissaan bkt:n kasvusta? Aiommeko ylläpitää hyvinvointiamme jatkossakin pelkällä velalla?
Suomi on tunnetusti maailman onnellisin maa. Olemme saavuttaneet tämän aseman kovalla työllä ja velalla. Aivan liian vähän puhutaan siitä, miten tämä velka saadaan maksettua vai luulemmeko, että voimme pitää onnellisuuden ja jättää velat maksamatta?
Toivottavasti kukaan ei ajattele, että tämäkin velka maksetaan, kuten aina ennenkin. Valuutan ulkoista arvoa heikennetään ja hankitaan näin lisää kilpailukykyä ja talouskasvua. Yhteisessä euromaailmassa tämä ei ole enää mahdollista. Toki zimbabwelaiseen tapaan sadan triljoonan dollarin setelillä velat olisi helppo maksaa.
Takaisin valikkoon.