Päivitetty 5.4.2024
Sota-ajan obligaatiot muodostavat suuren kokonaisuuden. Valtio velkaantui sotavuosina enemmän kuin koskaan ja yksi osa tätä velkaantumista oli valtion obligaatioiden liikkeelle lasku ja myynti suurelle yleisölle ja instituutioille. Sotaponnistusten rahoittamisen tärkeyttä kuvattiin usein obligaatioiden nimillä – Puolustuslaina, Työn ja Taistelun laina, Isänmaan laina jne. Käsittelen tässä esityksessä valtion liikkeeseen laskemia yleisöobligaatioita käytännön syistä kolmessa eri jaksossa. Seuraavat jaksot: vuodet 1942-43 ja 1944-45 Sota-ajan palkinto-obligaatiolainoista on myös oma artikkelinsa.
Koska sota-aikaisten obligaatioiden päiväyksissä ja allekirjoittavien ministerien virka-ajoissa on epäjohdonmukaisuutta, laitan tähän kertauksen vuoksi kuka oli valtiovarainministerinä koska ja näin pitäisi olla myös nimikirjoitus obligaatiossa. Erityisesti korvauslainat toimivat toisella logiikalla. Siitä jatkossa enemmän.
Väinö Tanner SDP 12.3.1937 – 1.12.1939
Mauno Pekkala SDP 1.12.1939 – 27.3.1940
Mauno Pekkala SDP 27.3.1940 – 4.1.1941
Mauno Pekkala SDP 4.1.1941 – 22.5.1942
Väinö Tanner SDP 22.5.1942-5.3.1943
Väinö Tanner SDP 5.3.1943 – 8.8.1944
Tyko Reinikka II ministeri ML 5.3.1943 – 8.8.1945
Onni Hiltunen SDP 8.8.1944 – 21.9.1944
Martti Paloheimo, II ministeri KOK 8.8.1944 – 21.9.1945
Onni Hiltunen SDP 21.9.1944 – 17.11.1944
Johan Helo SDP 17.11.1944 – 17.4.1945
Sakari Tuomioja ED 17.4.1945 – 17.7.1945
Vuosi 1939 – varautuminen
Vuonna 1939 valtio laski kotimaassa liikeelle ainoastaan kaksi varsinaista yleisölainaa – puolustuslainan sekä palkinto-obligaatiolainan. Kurisioteettinä esitän tässä myös kaksi muuta valtion obligaatiolainaa alkuvuodesta 1939. Ruotsiin myyty laina voidaan lukea kuuluvaksi sotaobligaatioihin ainakin lainaehtojensa puolesta. Obligaatiolaina ilmoitetaan otetuksi ”varojen osoittamisesta puolustuslaitoksen perushankintoihin ja sitä varten kannettavasta lisäverosta 20. päivänä toukokuuta 1938 lain perusteella”.
Sodan tuulet puhalsivat tunnistettavasti Euroopassa ja Suomessa jo keväällä 1939. Ruotsalaisia Suomen ystäviä, jotka lainaa merkkasivat lohduteltiin tulevien riskien osalta mm. näin: ”erääntyneet obligaatiot ja korkoliput ovat lunastettavat sekä sodan että rauhan aikana pidättämättä niiden arvosta minkäänlaista nyt tai vastedes voimassa olevaa maksua, veroa tai leimaa”. Suomi näin ”takasi” maksavansa lainan takaisin kaikissa oloissa.
Huolimatta Suomen antamasta ”takuusta” maksaa laina takaisin vaikka sodan oloissa, liittyi siihen ilmiselvä luottotappioriski. Kyseessä ei siis ollut mikään houkutteleva huippusijoitus, korkea tuotto ja pieni riski. Päinvastoin – korko oli 2,5 % ja riskistä johtuen laina-aikakin 3 vuotta. Kiitos ruotsalaisille veljille ja siskoille, että luotitte ja lainasitte rahaa tärkeään ja yhteisen puolustustehtävään.
Toinen obligaatiolaina oli 1.5.1939 päivätty institutioille tarkoitettu laina. Sen litterat olivat: Litt A 1 000 000 mk, Litt B 100 000 mk ja Litt C 10 000 mk. Suuret nimellisarvot jo kertovat sen, että tämä laina ei ollut suurelle yleisölle suunnattu. Siksi lainaa ei myöskään markkinoitu eikä sille annettu isänmaallisuuteen vetoavaa nimeä. Instituutiot tiesivät ja valtio tiesi, mihin rahat menevät.
Ja rahathan menivät vuoden 1922 Lex Kallion aikaisien asutusobligaatioiden loppulunastukseen (112 Mmk). Asutuslainoja oli laskettu useana vuonna liikkeelle ja niiden korko vaihteli 5-7 prosentin välillä. Vaihto 4,5 prosentin lainaan oli siksi järkevää. Tästä obligaatiosta riitti varoja myös vanhojen lainojen lyhentämiseen sekä voitiin varautua rahoittamaan ”tuloa tuottavia pääomamenoja”.
Aina sotaan asti oli ollut tiukka linja velkaantumisen suhteen. Obligaatioita ja velkaa ylipäätään sopi ottaa vain, jos se tulee taseen molemmille puolille. Velkarahalla piti tekemän jotain tuloa tuottavaa uutta, kuten vaikka rautateitä ja tuloa tuottavia yhteiskunnallisia uudistuksia, kuten lahjoutusmaiden lunastaminen, torpparikysymyksen ratkaisu tai Lex Kallio. Vanhojen velkojen konvertoiminen matalakorkoisimmiksi oli myös tuloa tuottava pääomameno. Tosin kohta puhkeava maailmansota taisi tämän lainan osalta tuota määritelmää vähän venyttää. Maan puolustaminen näkyy taseessa vain toisella puolella. Silti siitä ei voinut tinkiä. Maata kannattaa puolustaa vaikka velaksi. Ja näin myös tehtiin, kuten yllä olevasta velkakuviosta käy ilmi.
Sota-ajan yleisöobligaatiot
Puolustuslaina 1939
Valtio laski syksyllä 1939 liikkeelle myös ensimmäisen kotimarkkinoille tarkoitetun varsinaisen sotalainan – 5 vuoden ja 5 prosentin puolustuslainan 15.11.1939. Suomi oli vähän huonosti valmistautunut sotaan ja viime tipassa puolustusmäärärahoja piti nostaa – vaikka velkarahalla.
Puolustuslainan menekki oli hyvä. Elettiin varautumisen aikaa, ylimääräisiä kertausharjoituksia pidettiin ja Kannasta linnoitettiin talkoilla. Elettiin suuren isänmaallisuuden syksyä ja myös taloudellisissa talkoissa haluttiin olla mukana. Sotaobligaatioita myytiin aina erityisen paljon myös pankeille, yrityksille, yhteisöille sekä valtion eri tahoille. Helsingin Sanomat kirjoitti 17.02.1940, miten ”valtakuntamme kaikki kansalaispiirit ja yhteiskuntakerrokset ovat osoittaneet suurta uhrimieltä isänmaamme yhteisessä asiassa. Puolustuslaina merkittiin odottamattoman hyvin tuloksin.”
Kun Helsingin Sanomat kehui, miten Puolustuslainaa myytiin ”odottamattoman hyvin tuloksin”, on syytä muistaa, että kotimaiset ja varsinkin kotitalouksien obligaatiomarkkinat olivat aivan lapsen kengissä – jos ei jopa vielä kehdossa. Pääsääntöisesti kotitaloudet tunsivat kokemuksesta vain aiempien vuosien palkinto-obligaatiot ja nekin olivat enemmän arpoja kuin varsinaisia obligaatiolainoja. Onneksi tämän lainan pienin littera oli 200 markkaa, joka oli sama kuin palkinto-obligaatioissa ja sen verran pieni, että usammilla oli vara näitä merkitä.
Puolustuslainan markkinoinnissa näkyy myös suuren yleisön tottumattomuus perinteisiin korkoa antaviin obligaatiolainoihin. Lehti-ilmoituksissa piti oikein huomauttaa, että Puolustuslaina ei ole palkinto-obligaatiolaina, eikä korkoja arvota vuosittain. Toki 1920- ja 30-luvuilla oli myyty yleisölle jossain määrin myös perinteisiä obligaatiolainoja. Niiden pienimmät litterat olivat vaan sen verran suuria, että ihan jokaista ne eivät puhutelleet. Obligaatiolaina oli perinteisesti pankkien, instituutioiden ja yritysten sekä varakkaiden yksityishenkilöiden sijoituskohde. Kunnes valtiolle tuli tarve tehdä tästä sijoitustuotteesta sotaponnistuksia rahoittava koko kansan instrumentti.
Puolustuslaina oli näistä uuden ajan obligaatioista ensimmäinen ja se onnistui tehtävässään erittäin hyvin. Näin notkeasta muovailuvahan lailla moneen taipuvasta juridisesta yksiköstä – obligaatiosta – muotoutui valtiolle sopiva väline tähänkin käsillä olevaan tarpeeseen.
Helsingin Sanomat kertoo uutisessaan 22.11.1939, että puolustuslainan merkintää on jatkettu kovan kysynnän takia. Koska laina tultanee merkitsemään yli, on valtiovarainminitseri Tanner luvannut, että suurille merkitsijöille (yrtykset ja institutiot) voidaan tarjota aiempaa valtion pitkää 4,5 prosentin lainaa.
Sodan uhatessa, suuri yleisö piti saada mukaan sijoittamaan valtion obligaatioihin. Lainan nimi oli jo isänmaallinen ja kertoi, mihin rahat menevät. Isänmaallisuutta hyödynnettiin myös lainan myynnin käytännön järjestämisessä. Lokakuun 12. päivänä vuonna 1939 oli perustettu Maan Turva -niminen yhdistys, joka oli hyvinkin lähellä Akateemista Karjala-Seuraa ja suojeluskuntia. Tämän järjestön avulla tavoitettiin hyvinkin sopiva kohderyhmä merkitsemään Puolustuslainaa.
Alla Maan Turvan jäsenille tarkoitettu tilauslista, jolla aktiivit saattoivat kiertää ihmisten luona obligaatiomerkintöjä keräämässä. Sotien aikana Suomi pyöri pitkälti erilaisten talkoiden avuin. Vuoden 1939 obligaatiolaina ja sen merkintä oli yksi konkreettinen osoitus, mitä talkoilla voi saada aikaan, kun kaikki puhaltavat yhteen hiileen.
Puolustuslaina oli määrä erääntyä 15.11.1944. Ja niin se erääntyikin, ihan ehtojen mukaan. Valtiolla oli tuolloin(kin) rahasta tiukkaa ja lainan lunastus sattui huonoon aikaan. Siksi valtio päätti syksyllä 1944 käyttää aiemmin sinä vuonna myyntiin tullutta obligaatiolainaa tämän puolustuslainan lunastamisessa.
Palkinto-obligaatio v. 1939
Sota-ajan (1939-44) palkinto-obligaatiolainoista on perusteellinen artikkeli täällä.
Tämä palkinto-obligaatioiden joukkoon kuuluva obligaatiolaina on ehdottomasti muutaman muun palkinto-obligaation kanssa myöskin sotalaina. Tästä palkintolainasta tulleet varat ohjattiin sotaponnisteluihin ja tämä myös näkyi lainan markkinoinnissa, missä vedottiin voimakkaasti tilanteeseen ja Suomen kansan puolustustahtoon.
1940 – talvisodan jälkeen korvauslainoja
II maailmansodan korvauslainat muodostavat ison ja melko monimutkaisen kokonaisuuden. Korvauksia maksettiin siirtoväelle rahana, obligaatioina, ns. Holdingin osuustodistuksina sekä maaomaisuutena. Käsittelen tässä lähinnä obligaatioina maksettuja korvauksia. Loistavan kokonaiskuvan asiasta saa Antti Kiikka jr. kirjoittamasta Sadan Vuoden Urakka -kirjasta. Siinä nuorempi Antti Kiikka kertoo isoisänsä, Antti Kiikka seniorin elämästä ja yrittämisestä Viipurissa rakennusliike Pyramidin kohtaloiden kautta. Kirjassa käsitellään korvausasioita hienosti myös yksityishenkilöiden sekä yritysten näkökulmasta. Kannattaa samalla lukea koko kirja ja oppia, miten viipurilainen yrittäjähenki syntyi, kukoisti ja siirtyi sodan seurauksena nykyisen Suomen alueelle.
Korvausobligaatioihin liittyvä erikoisartikkeli löytyy täältä. Alla kuitenkin eri korvauslainat kuvattuna lyhyesti.
Korvauslaina 1/1940 laki – talvisodan korvausobligaatio
Kuva: Kansallisarkisto
Korvauslaina 2/1942 laki – talvisodan korvausobligaatio ryhmä I
Korvauslaina 3/1942 laki – talvisodan korvausobligaatio ryhmä II
Korvauslaina 4/1942 laki – talvisodan korvauslaina
Kaikissa korvausobligaatioissa on vähän sama hankaluus. Tarkkoja aikoja niiden liikkeeseen laskulle ei oikein sanota missään. Kansilehdessä kyllä kerrotaan, että tämä korvauslaina perustuu sen ja sen päivän eduskunnan säätämään lakiin ja kuitenkin obligaation antamispäivänä on pidettävä talvisodan rauhanteon päivää vuosi tai pari aiemmin. Kyllä on keräilijän elämä tehty vaikeaksi.
Jatkosodan ja rauhan jälkeen korvausasioihin vielä palattiin uuden korvausjärjestelmän kautta, mihin kuuivat toki myös valtion obligaatiot. Näistä kaikista korvauslainoista on oma erillinen esityksensä.
1941 sotatalous
1941 ensimmäinen palkinto-obligaatio
Uusi obligaatiovuosi on hyvä aloittaa tutulla ja turvallisella palkinto-obligaatiolla 1/1941. Suomessa on aikojen saatossa laskettu liikkeelle 15 palkinto-obligaatiota. Sota-ajan palkinto-obligaatoista löytyy myös oma artikkeli.
Vuoden 1941 Ensimmäinen Jälleenrakennuslaina
Vuoden 1939 Puolustuslaina meni hyvin kaupaksi. Sodan uhka sai myös aiemmin obligaatioita harrastamattomat kotitaloudet mukaan finanssitalkoisiin. Vuosi 1940 meni valtiolta korvausobligaatioiden parissa sotavahinkoja paikaten. Kuitenkin jo heti sodan alussa ymmärrettiin, että valtion perinteinen varainhankinta ei riitä. Veroja ei voi nostaa hädänkään hetkellä määräänsä korkeammalle. Siksi obligaatiorahoitukseen päätettiin panostaa. Aiemmat 1920- ja 1930-lukujen hyvät kokemukset palkinto-obligaatioiden myynistä rohkaisivat yrittämään.
Välirauhan aikana pantiin pystyyn ns. valtionlainajärjestö, jonka johdossa oli pääministerin johtama arvovaltainen toimikunta. Obligaatiorahoitusta edistettiin Valtion tiedoituslaitoksen valtionlainatoimistosta käsin. Heidän tehtävänään oli markkinoida ja keksiä hyvät nimet lainoille ja iskevät markkinointikampanjat. Silloin puhuttiin, että toimiston tehtävänä on hoitaa valtionlainojen propagandaa.
Näin jälkikäteen arvioituna toimisto teki hyvää työtä. Vuonna 1941 yleisölle myytiin kaksikin Jälleenrakennuslainaa sekä Työn ja taistelun laina. Seuraavana vuonna vuorossa oli Isänmaan laina. Nimet olivat osuvia ja puhuttelivat sodasta kärsinyttä kansaa. Markkinointiin panostettiin ja lehdistössä oli isoja ilmoituksia ja muuta markkinointia.
Makaavat markat herätettävä kirkuivat lehtien mainokset, kun Jälleenrakennuslainaa markkinoitiin. Ihmisiä kannustettiin laittamaan käyttämättömät pääomat kasvamaan korkeata korkoa ja samalla palvelemaan jälleenrakenustyötä. Lainan ehtojen pohtijoilla oli varmaan vähän epävarmuuttaa sen suhteen, meneekö laina kaupaksi ja millaiset ehdot pitää laatia. Siksi tämän obligaatiolainen ehdot olivat hyvin totutusta poikkeavat:
Ensinnäkin lainan korko nousi vuosittain. Ensimmäisen vuoden korko oli 4%, toisen vuoden 4,5%, kolmannen 5,0% ja neljännen vuoden korko oli jo 5,5%. Tämä oli ovela veto. Epävarmassa korko ja inflaatiomaailmassa nouseva korko kannusti sijoittajaa pitämään lainan loppuun asti. Tosin lainan saattoi katumapäälle tultuaan myös vuosittain irtisanoa kesken juoksuajan.
Laina-aika oli neljä vuotta. Näin sijoittaja sai esimerkiksi 1 000 markan sijoitukselleen korkoa vuosittain nousevan summan – 40 mk – 45 mk – 50 mk ja viimeisenä vuotena 55 markkaa. Neljän vuoden koko korkokertymä oli tälle 1 000 markan litteralle 190 markkaa. Lainan koko oli 1 miljardi markkaa ja se tuli merkityksi yhdessä hujauksessa. Jälleenrakentamisen tarve ja houkuttelevat ehdot onnistuivat helposti tiristämään tiukilla olevasta kansasta kunnioitettavan summan. Tämä myös rohkaisi valtiovaltaa seuraaviin hankkeisiin. Samalla suuri yleisö sai hyvän tuntuman muihinkin obligaatiotyyppeihin kuin raha-arpajaisia muistuttaviin palkinto-obligaatioihin.
Huomattavaa tässä lainassa oli sen lyhyt juoksuaika. Valtio oli tottunut hoitamaan lyhyttä rahoitusta erilaisilla vipeillä Suomen Pankista ja rahalaitoksista. Ensimmäistä Jälleenrakennuslainaa myös suomittiin julkisuudessa tästä lyhyestä juoksuajasta. Neljän vuoden juoksuaikaa rinnastettiin valtion käyttämään vekselisrahoitukseen.
Ensimmäisen jälleenrakennuslainan erääntyessä neljä vuotta myöhemmin 10.3.1945 valton rahapula ei ollut yhtään helpottanut, pikemminkin päinvastoin. Ehkä yleisin yksittäinen syy laskea liikeeseen valtion uusia obligaatioita oli jo sata vuotta ollut vanhojen velkojen maksu ja/tai konvertoiminen (vaihtaminen) uusiksi ja matalakorkoisemmiksi. Nyt myös rahapula puolsi vanhan ja maksuun langenneen obligaation vaihtamista uudeksi lainaksi.
Niinpä Valtionkonttori tarjosi Jälleenrakennuslaina I:n haltijoille mahdollisuutta vaihtaa obligaationsa uusiin vuoden 1945 obligaatioihin, joiden korko oli 5%. Koron puolesta vaihto ei ollut erityisen houkutteleva. Kompensaationa valtio tarjosi vaihtajille pääomavoiton mahdollisuutta. Uutta lainaa saattoi merkitä emissiokurssiin 96,5%. Tosin 10 vuoden lainassa tuokaan ei kovin suurta etua tarjonnut. Esim HS 21.2.1945
1941 toinen palkinto-obligaatiolaina
Valtion rahantarve oli niin kova, että uusia obligaatioita piti myydä melkein joka kuukausi. Sen verran vuorottelua kuitenkin oli, että palkito-obligaatiot olivat vähän pienempiä kooltaan verrattuna Jälleenrakennuslainoihin. Ensimmäinen 100 miljoonaa markkaa ja tämä toinen 200 miljoonaa markkaa. Tässä palkintolainassa oli erikoisuutena myös se, että laina-ajan päätyttyä ei palautettukaan koko alkuperäistä merkintäsummaa, kuten tapana oli ollut. 200 markan merkintäsummasta palautettiin vain 150 markkaa per obligaatio. Tämä mahdollisti enemmän ja suurempia voittoja. Ensimmäisen lainan pääpalkinto oli 500 000 markkaa ja tässä lainassa jo 1 miljoona markkaa, joka palkinto arvottiin 10 kertaa.
Katso myös erikoisartikkeli sota-ajan palkinto-obligaatiolainoista.
1941 toinen Jälleenrakennuslaina
Ensimmäinen Jälleenrakennuslaina oli menestys. Se myytiin loppuun neljässä viikossa. Rauta oli nyt ilmeisen kuumaa ja sitä pitää silloin myös takoa. Toinen laina tuli ulos jo toukokuun 5. päivänä 1941. Lainan rakennetta oli rukattu monipuolisemmaksi. Laina oli myös jaettu kahteen eri ryhmään. Ryhmä I laina oli lähes kopio edellisestä lainasta – nouseva korkoa ja mahdollisuus irtisanomiseen. Tämän ryhmän koko oli 700 miljoonaa markkaa.
II ryhmän lainan koko oli 300 miljoonaa markkaa ja korko kiinteä 5% heti ensimmäisestä vuodesta alkaen. Lisähoukutuksena lainan laatijat tarjosivat 97,5 prosentin emissiokurssia. Eli merkitsijöille tarjottiin alennusta merkintähinnasta. Esimerkiksi 1 000 markan obligaation ostaja maksoi lainasta ainoastaan 975 markkaa. Tästä huolimatta korko laskettiin 1 000 eurolle ja samoin laina-ajan päätyttyä sijoittaja sai takaisin koko lainan nimellisarvon, eli 1 000 markkaa. Näin sijoittajan korkotuotto oli todellisuudessa yli 5 prosenttia ja lopuksi tuli vielä 2,5 prosentin pääomavoitto. Tällä lainalla suomalaisia opetettiin obligaatiosijoittajiksi.
Lainan markkinointi oli jälleen näyttävää. Yllä olevasta mainoksesta kannattaa huomata se, että normaalioloissa obligaatioita olisi voinut merkitä pankinjohtaja, teollisuusmies sekä jossain määrin virkamies sekä kauppias. Kun isänmaa kutsuu, niin silloin obligaatioita halutaan myydä myös maanviljelijöille, toimistoapulaisille, kotirouville sekä työmiehille. Talkoissa ollaan kaikki mukana!
Ensimmäisen Jälleenrakennuslainan litterat olivat: Litt A 100 000 mk, Litt B 10 000 mk ja Litt C 1 000markkaa. Lainan juoksuaika 4 vuotta. II lainan osalta laina-aika oli 5 vuotta ja litteroihin tuli lisää Litt D 500 markkaa. Tällä uudella alhaisella nimellisarvolla haluttiin mitä ilmeisemmin saada myös kotirouvat ja työväki liikkeelle rahan lainaamiseen valtiolle. Tätä tuki myös tämän lainan vuotta pidempi juoksuaika.
Ja hyvin kansa vastasi valtion lainapyyntöön. Ministeri Mauno Pekkala kiitteli suomalaisia laveasti Helsingin Sanomissa julkaistussa haastattelussa (HS 13.9.1941). Toisen Jälleenrakennuslainan obligaatiot oli edellisenä päivänä myyty loppuun. Ministeri kiitteli, miten ensimmäinen välirauhan aikana laskettu miljardilaina merkattiin loppuun nopeammin kuin oli odotettu. Myös toisen miljardilainan menekki yllätti ministerin: ”tämän lainan obligaatioiden myynti aloitettiin toukokuun 5 pnä ja menekki oli aluksi varsin hyvä. Kahden ensimmäisen viikon aikana meni obligaatioita kaupaksi 326 miljoonan markan määrästä.”
Alkava kesä hidasti myyntiä. Ministeri jatkoi: ”kun sitten juhannuksen maissa jouduimme uudelleen sotaan, olisi voinut luulla, että jälleenrakennuslainan obligaatioiden myynti olisi kokonaan pysähtynyt. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan päinvastoin obligaatioiden menekki suuresti vilkastui.” Parhaat päivämyynnit nousivat useaan kymmeneenkin miljoonaan markkaan.
Haastattelussaan ministeri Pekkala kohdisti suuren kiitoksen erityisesti myös ”raha- ja teollisuuslaitoksille sekä liikeyrityksille, jotka ovat myönteisesti vastanneet valtion vetoomukseen ostamalla huomattavia määriä jälleenrakennuslainan obligaatioita.” Pekkala lausi myös ansaitun kiitoksen median suuntaan heidä roolistaan lainan mainonnassa. Sota-ajan talkoissa on kaikkien syytä olla mukana.
1941 Suomen Valtion Työn ja Taistelun laina
Valtio oli joutunut käymään kansan kukkarolla sodan ja siitä toipumisen takia jo useammallakin tavalla. Obligaatioita oli myyty palkinto-obligaatioiden lisäksi puolustuslainana, kahteen otteeseen jälleenrakennuslainana ja nyt jälleen isänmaallisuuteen vetoavalla nimellä – Työn ja Taistelun Laina. Koko laina oli kokonaisuudessaan 2 miljardia markkaa, joten mistään pikku vipistä tässäkään ei ollut kyse.
Lainan ehdot mukailivat hyvin edellisen Jälleenrakennuslainan ehtoja. Ryhmässä I oli vain kaksi suurehkoa litteraa – 100 000 markkaa ja 10 000 markkaa. Lainan korko oli porrastettu niin, että se nousi joka vuosi alkaen neljästä prosentista ja päätyen 5 prosenttiin. Näin tarjoamalla nousevaa tuottoa haluttiin saada suurempia litteroita merkinneet pitämään obligaationsa juoksuajan loppuun asti. Tässä kohderyhmässä oli ehkä myös inflaation riskit paremmin hallussa ja siksi tässäkin lainassa ryhmä I lainoilla oli ennen aikainen lunastusmahdollisuus kerran vuodessa.
Ryhmä II:ssa oli myös pienempiä litteroita. Edellisen lainan Litt D á 500 markkaa oli vaihdettu uuden tyyppiseksi 200 markan nimellisarvoiseksi obligaatioksi. Tälle obligaatiolle ei maksettu perinteistä vuosittain maksettavaa kuponkikorkoa. Sen sijaan koko korkopotti liitettiin lainan juoksuajan jälkeen obligaation takaisin maksettavaan 200 markan pääomaan. Palautus oli 270 markkaa, josta siis pääomaa 200 markkaa ja korkoa 70 markkaa. Tähän toi vielä oman lisänsä se, että ryhmän II emissiokurssi (myyntihinta) oli 97 %. Eli 1 000 markan sijoitus maksoi merkittäessä vain 970 markkaa. Laina-aikana korko juoksi nimellisarvolle ja koron lisäksi vuotuiseksi tuotoksi pitää laskea osa 30 markan pääomavoitosta, kun 970 markkaa maksaneesta obligaatiosta saikin takaisin 1 000 markkaa.
Näinä vaikeina aikoina valtiovarainministerin vaativaa postia hoiti Suomen poliittiseen historiaan vähän ristiriitaisen jäljen piirtänyt Mauno Pekkala (sd). Ennen sotia Pekkala oli uskollinen puolueen työmies ja Väinö Tannerin vahva tukija. Sota-aikana Pekkala hoiti vastuullisesti valtiovarainministerin tehtäviä useammassakin hallituksessa, vaikka olikin vastustanut voimallisesti välirauhan ajan liikekannallepanoa. Pekkala oli myös luovuttanut Neuvostoliiton suurlähetystölle ministerinä saamiaan tietoja Saksan tulevasta hyökkäyksestä. Jatkosodan aikana Pekkala siirtyi yhä selkeämmin rauhanoppositioon ja erosi hallituksesta. Näin hän myös välttyi sodan jälkeiseltä sotasyyllisyysmylläkältä.
Sodan jälkeen Pekkala erosi demareista ja siirtyi ison piirun vasemmalle SKDL:n jäseneksi. Hän toimi mm. pääministerinä sekä johti Suomen valtuuskuntaa Pariisin rauhanneuvotteluissa. Uskottavuutta hieman kyllä heikensi, kun Pekkala meni ja esitti Suomen valtuskunnan puheen etukäteen Molotovin ”tarkastettavaksi”. Pekkala tunnettiin polittisissa piireissä häilyväksi luonteeksi, jolla oli epäsäännölliset elämäntavat. Sankari vai konna? Mene ja tiedä. Olisiko Suomen sodan jälkeinen politiikka voinut saada toisenlaisia käänteitä, jos vasemmistoa olisi johtanut vähän dynaamisempi ja voimakastahtoisempi kaksikko kuin Pekkala ja Leino? Yhtä kaikki. Vanhoja obligaatioita keräämällä voi törmätä tällaiseenkin pohdintaan.
